sunnuntai 29. huhtikuuta 2012

Uusi geneettisen informaation taso määrittää proteiinisynteesin nopeuden


Kalifornian yliopiston [University of California, San Francisco (UCSF)] tutkijaryhmä on löytänyt geneettisestä koodista uuden aiemmin tuntemattoman informaatiotason. Tutkijat käyttivät UCSF:ssä kehitettyä ribosomin profiloinniksi(ribosome profiling) kutsuttua tekniikkaa, jonka avulla voidaan mitata geenien aktiivisuutta ja proteiinisynteesin nopeutta elävässä solussa.

Tutkijat mittasivat proteiinisynteesin nopeutta bakteereissa ja havaitsivat, että pienilläkin geneettisillä muutoksilla oli dramaattisia seurauksia. Tämä koski myös merkityksettöminä pidettyjä ns. hiljaisia mutaatioita, joissa yhden emäksen muutos (pistemutaatio) ei kuitenkaan aiheuta aminohapon muutosta proteiinissa. Tutkijoiden hämmästykseksi nämä muutokset hidastivat proteiinisynteesin nopeuden jopa alle kymmenesosaan alkuperäisestä nopeudesta. Biologiassa on 50 vuoden ajan uskottu, että samaa aminohappoa koodaavat emäsyhdistelmät eli kodonit ovat  redundanttisia eli niiden uskottiin sisältävän vain korvaavaa informaatiota.

Tutkijat havaitsivat, että ns. Shine-Dalgarno-sekvenssejä sisältäneen geenin proteiinisynteesi oli hitaampaa, kuin vastaavan redundanttisilla kodoneilla varustetun geenin proteiinisynteesi. Kun geeneihin lisättiin näitä sekvenssejä, saatiin proteiinisynteesiin taukoja. Niiden arvellaan olevan osa solun säätöjärjestelmää, jolla varmistetaan, että proteiineja valmistetaan oikeaan aikaan ja oikea määrä. Valmistustekniikassa tämä tunnetaan JOT-periaatteena (Just-On-Time).

Tämä tutkimus on hyvä esimerkki kokeellisen tutkimuksen tehosta tieteellisen tiedon lisäämisessä ja samalla sen laadun parantamisessa. Kodonien "redundanssille" on olemassa myös mielikuvitukseen perustuvia eli kehitysopillisia selityksiä. Erään kehitysopillisen teorian mukaan elämä on saanut alkunsa valtameren syvänteiden vulkaanisissa purkausaukoissa. Tämän perusteella on arveltu, että korkea hydrosstaattinen paine olisi ollut se valintatekijä, joka vaikutti siihen kuinka monta kodonia kukin aminohappo sai (Di Giulio 2005). Valinta olisi suosinut paremmin painetta kestäviä aminohappoja.

Tässäkään tapauksessa kehitysoppiin perustuva teorianmuodostus ei tuottanut kestävää hedelmää, vain bioastiaan kelpaavan. Mistähän se sitten johtuu, että tässäkin lopulta (kun tarpeeksi tutkittiin eikä vain arvailtu) löydettiin uutta informaatiota? Yleensä informaatiolla on ns. älykäs syy.


Lähteet:

 http://www.sciencedaily.com/releases/2012/03/120328142850.htm

Di Giulio, Massimo (2005): The origin of the genetic code: theories and their relationship, a review.Biosystems 80: 175–184.

lauantai 28. huhtikuuta 2012

Kehitysopin alkeiskurssi


Tieteen rakkikoirulin kevään opintokurssit alkavat tällä kehitysopin alkeiskurssilla. Kurssitarjonnan jatkon epävarmuus on kuitenkin yhtä varmaa kuin koirien karvanlähtö keväällä ja muuntoinkin pitkin vuotta.

Kehitysoppi on eräs modernin tieteen kulmakivistä. Kehitysopin merkittävin ominaisuus on, että se selittää olemassaolon eli se selittää koko maailman ja (melkein) kaiken siihen kuuluvan olemassaolon. Tähän kehitysopin suunnattomaan selitysvoimaan tunnetaan kuuluvan vain muutamia poikkeuksia: kehitysoppi ei selitä Nokian kännykän eikä monien muiden monimutkaisten tai informaatiota sisältävien objektien olemassaoloa. Ne selittää vain älykäs suunnittelu. Älykäs suunnittelu ei kuitenkaan ole tiedettä, (tämän ovat monet kehitysoppineet todenneet) vaan se kuuluu ns. insinööritieteisiin. On yleisesti tunnettua, että insinöörit eivät ymmärrä tieteestä mitään. He osaavat vain laskea, mallintaa tai suunnitella. Lisäksi jotkut insinöörit osaavat kertoa vitsejä. Vähiten insinöörit tietävät naisista, koska se kuuluu biologiaan ja biologia on tiedettä.

Kehitysoppi voidaan jakaa kolmeen osaan, jotka ovat kosminen evoluutio, kemiallinen evoluutio ja biologinen evoluutio. Evoluutio taas karkeasti ottaen tarkoittaa muutosta. Eli ajan hetkellä t + 1 maailma on erilainen kuin ajan hetkellä t. Yleisesti evoluutiolla kuitenkin ymmärretään muutosta johonkin parempaan, monimutkaisempaan tai kauniimpaan (esim. apina ---> nainen). Kehitysoppineiden mukaan evoluutiolla ei kuitenkaan ole mitään erityistä eikä varsinkaan ennalta määrättyä suuntaan. Mikäli me ihmisinä havaitsemme evoluutiolla jonkin suunnan, se johtuu vain tavastamme hahmottaa maailmaa eli havaitsemamme suunta on vain ns. fenomenologinen ilmiö eikä se siis välttämättä vastaa todellisuutta. Kehitysoppineille evoluutio ei kuitenkaan ole vain fenomenologiaa, vaan riippumaton kuvaus todellisuudesta.

Kosminen evoluutio selittää maailmankaikkeuden synnyn eli se selittää avaruuden, energian, aineen (hiukkaset), tähdet, galaksit ja planeetat eli kaikki maailman aineelliset perusrakenteet. Lisäksi se selittää fysiikan lait ja luonnossa vallitsevat ainehiukkasten välillä vaikuttavat voimat: sähkömagneettinen voima, vahva- ja heikkoydinvoima sekä painovoima. Ainehiukkasten välillä vaikuttavat voimat selitetään "virtuaalisilla voimahiukkasilla" eli kuvitteellisilla hiukkasilla, koska niitä ei voida havaita (Hawking 1988). Niiden kuitenkin tiedetään olevan olemassa, koska niillä on havaittavia (voima)vaikutuksia. On hyvin mielenkiintoista, että kehitysoppineet päättelevät jonkin entiteetin (tässä voimahiukkaset) olemassaolon epäsuorasti eli he ainakin periaatteessa hyväksyvät epäsuoran päättelyn jonkin entiteetin olemassolon toteamiseksi.

Painovoimalla on merkittävä osa kosmisessa evoluutiossa, sillä sen sanotaan vetävän ainetta kasaan, mistä syystä meillä on ihan hyödyllisiäkin ainekasautumia, kuten esimerkiksi Maapallo ja Aurinko. Newton on keksinyt painovoimalain, joka selittää, kuinka painovoima vaikuttaa ainekeskittymiin eli kappaleisiin. Se ei kuitenkaan selitä painovoiman toimintamekanismia. Painovoimaa selitetään gravitoni-nimisillä hiukkasilla, mutta niitä ei ole koskaan havaittu. Kukaan ei ole osannut selittää painovoiman toimintamekanismia, ilman että samalla joudutaan olettamaan muita ilmöitä, joita ei ole olemassa (Feynman 1963).

Kemiallinen evoluutio selittää elämän synnyn eli sen kuinka epäorgaaninen (eloton) aine järjestäytyi itsestään eläväksi. Kehitysoppineet puhuvat mm. itseorganisaatiosta tai autokatalyysistä (Kauffman 2010). Näiden ilmiöiden olemassaoloa ei ole vahvistettu kokeellisesti. Kaikkien kokeellisten havaintojen tulos on ollut, että elämää ei synny itsestään. Havainnot ovat kuitenkin osoittaneet, että elämä syntyy aina elämästä.

Biologinen evoluutio selittää elämän monimuotoisuuden eli uusien lajien, rakenteiden ja toimintojen synnyn. Tämä selitetään perinnöllisten mutaatioiden ja luonnonvalinnan avulla. Lääkäreiden ja perinnöllisyystutkijoiden mukaan mutaatiot aiheuttavat sairauksia.

Kehitysopin olennaisin ominaisuus on se, että se väittää olevan olemassa ilmiöitä, joita ei voida havaita. Tyypillisesti havainnon vaikeus johtuu siitä, että kehitysopillisen ilmiön sanotaan olevan niin hidas, ettei sitä voi havaita. Esimerkiksi liskon suomun muuttuminen linnun höyheneksi kestää niin kauan ettei muutosta voi reaaliajassa havaita. Kehitysopin mukaan avaruudessa syntyy koko ajan uusia tähtiä. Kukaan ei kuitenkaan ole koskaan havainnut uuden tähden syntymää. Kehitysopin tukena onkin vain ns. aihetodisteita eli kehitysoppineet etsivät luonnosta havaintoja, jotka heidän mukaansa tukevat kehitysopillisia väitteitä. Tämän jotkut kehitysoppineet jopa myöntävät (kts. esim. Rees 1997).

Kehitysoppiin liittyy myös sellainen mielenkiintoinen piirre, että kehitysoppineilla näyttää olevan suuri tarve vakuuttaa kehitysopin todenperäisyyttä. Useimmiten tämä vakuuttelu liittyy biologiseen evoluutioon. 

Esimerkiksi Michael Ruse on julistanut että evoluutio on FAKTA, FAKTA, FAKTA. Ajatteleeko Ruse, että yleisö on vähän yksinkertaista, jolloin kertaus on opintojen äiti vai voisiko tämä "toistojakso" johtua siitä, että Rusella ei ole parempaakaan keinoa vakuuttaa muita?

Petter Portin on laatinut listan evoluution todisteista (kts. Evoluutio Nyt! Charles Darwinin juhlaa).

Richard Dawkins ja Jerry Coyne ovat omistaneet kokonaisen kirja evoluution todisteille: "Maailman hienoin esitys" ja "Miksi evoluutio on totta?".

Miksi kehitysoppineilla on suuri tarve todistella kehitysopin totuutta? Keitä varten nämä kirjoitukset on laadittu? Miksi tosiasiaa pitää vakuuttaa tosiasiaksi? Eikö yleensä turvauduta vakuutteluun, kun ns. yksinkertainen näyttö ei ole riittävä? Entä mahtaako joku Jumalaan ja luomiseen uskova kääntää takkinsa luettuaan näitä kirjoja vai tyytyykö hän vain pyörittelemään päätään ihmetellen kirjoittajien mielikuvituksen laajuutta? Joka toki sekin selittyy parhaiten Kaikkitietävän luomistyöllä.

Evoluution on sanottu olevan yhtä tosi kuin painovoima. Miksi fyysikot eivät ole joukolla laatimassa listoja painovoiman todisteista? Miksi yhdessäkään fysiikan kirjassa ei vakuutella painovoiman olemassaoloa? Johtuuko se siitä, että fyysikot eivät ole onnistyneet ymppämään yrityksistä huolimatta kehitysoppia fysiikkaan, vai perustuuko fysiikka (pääsääntöisesti) empiriaan, jolloin mielikuvitukseen perustuvaa kehitysoppia ei tarvita?



Lähteet:

Feynman, Richard P. (1963): Six Easy Pieces, The Fundamentals of Physics Explained. Penguin Books, London.

Hawking, Stephen (1988): Ajan lyhyt historia. WSOY.

Rees, Martin (1997): Ennen alkua. URSA.

Geneettinen koodi on optimoitu vakaaksi ja korjattavaksi


DNA:han on talletettu eliöiden perinnöllinen informaatio eli käytännössä eliön rakennusohje. Rakennusohje on hyvin tarpeellinen, sillä ilman sitä ei voisi syntyä elävää solua tai organismia. Satunnaiset molekyylien yhdistymiset eivät sellaista tuottaisi. On myös tärkeää, että tämä ohje säilyy mahdollisimman muuttumattomana eli virheettömänä.

DNA:n emäkset ovat adeniini (A), guaniini (G), sytosiini (C) ja tymiini (T) ja RNA:n emäkset ovat muuten samat mutta tymiinin paikalla on urasiili (U).

Tymiini ja urasiili ovat hyvin samankaltaisia molekyylejä. Tymiinin erottaa urasiilista metyyliryhmä (CH3). Urasiilissa on metyyliryhmä tilalla vetyatomi. Kts. kuva alla.


Mutta miksi DNA:ssa on tymiini eikä urasiili?

Tähän on olemassa järkeviä syitä. Metyyliryhmän sisältävä tymiini tekee DNA:sta korjattavan ja vakaamman informaation tallennusmolekyylin.

Sytosiinilla on spontaani taipumus muuttua "deaminaatiossa" (deamination) urasiiliksi. DNA:ssa on kuitenkin korjausentsyymi urasiili DNA- glykosylaasi (uracil DNA glycosylase), joka on erikoistunut tunnistamaan ja poistamaan tämän virheen. Mikäli DNA:n koodiin kuuluisi U-kirjain eli urasiili, korjausentsyymi ei voisi tietää, onko U alkuperäinen vai urasiiliksi muuntunut sytosiini eli C.


Korjaukseen osallistuvat lisäksi endonukleaasi (endonuclease), fosfodiesteraasi (phosphodiesterase), DNA- polymeraasi (polymerase) sekä DNA- ligaasi (ligase)entsyymit eli melkoinen orkesteri, joka siis tekee olemassaolomme kannalta huipputärkeää työtä suurella tarkkuudella. Tämän orkesterin mutaatiot (muistamme, että "mutaatiot ovat evoluution:n perusta") ovat syynä mm. syöpään.

Alberts ym. kirjoittavat aika hienosti ollakseen evolutionisteja(s. 250):

"DNA:n kaksoiskierre näyttää olevan optimaalisesti konstruoitu korjaamista varten... RNA:n uskotaan kehittyneen ennen DNA:ta ja näyttää todennäköiseltä, että alkuperäiset aminohapot geneettisen informaation kirjoittamiseen olivat A,C,G ja U. Tämä herättää kysymyksen miksi RNA:n U on vaihtunut DNA:ssa T:hen. Olemme nähneet, että sytosiinin spontaani deaminaatio muuttaa sytosiinin urasiiliksi... Voimme kuvitella kuinka mikään korjausentsyymi, joka on suunniteltu tunnistamaan ja korjaamaan sellaiset virheet, olisi hämääntynyt kohdatessaan koodiin kuuluvan U:n. Niinpä ei ole ihme, että U:ta ei käytetä DNA:ssa. Tätä argumenttia vahvistaa havainto, että DNA-glykosylaasi tunnistaa ja korjaa jokaisen DNA:n kuulumattoman urasiilin."

On mielenkiintoista, että kehitysoppiin uskovien mielestäni ei ole yllättävää, että U/T vaihtelulle on ihan järjellä perusteltava selitys. Mistähän moinen näkemys on peräisin? Miksi evoluutio olisi tuottaut kyseisen optimaalisen ratkaisun? Olisihan se yhtä todennäköisesti voinut tuottaa enemmän virhealttiin elämän (esim. syöpäsolun kaltaisen), jonka moninaisia muotoja (ilmeisen lyhytikäisiä) voisimme vain arvailla.

Urasiili olisi myös informaation tallentamiseen huonommin soveltuva emäs, koska se pariutuu adeniinin lisäksi helposti muidenkin emästen, myös itsensä, kanssa. Metyyliryhmän sisältävä tymiini pariutuu vain adeniinin kanssa. Tämä lisää DNA-replikaation tehokkuutta ja vähentää virheitä eli mutaatioita.

Metyyliryhmä myös suojaa DNA:ta sitä hajottavilta nukleaasientsyymeiltä, jolloin soluun tunkeutuneet virukset tai bakteerit eivät kykene tunnistamaan sitä.

Vallitseva kehitysopillinen selitys elämän synnylle on ns. RNA-maailma hypoteesi, jonka mukaan ensimmäiset itseään kopioimaan kykenevät molekyylit olivat RNA-molekyylejä.

Mutta miksi myös RNA:ssa ei ole tymiiniä urasiilin sijasta? Tähänkin on olemassa ihan järkevä selitys. RNA:n ei tarvitse tallettaa informaatiota pitkiä aikoja ja se hajoaa solussa paljon DNA:ta nopeammin. RNA:ta syntetisoidaan solussa kuitenkin suuria määriä ja se vaatii energiaa, niinkuin kaikki solun toiminnot. Solulle on energiataloudellisesti järkevämpää käyttää RNA:ssa urasiilia, jonka valmistus kuluttaa vähemmän energiaa kuin tymiinin valmistus.

Solussa urasiilin ja tymiinin käyttö on optimoitu kahdella eri optimointikriteerillä:

  • informaation säilyminen (DNA/tymiini)
  • energiatalous (RNA/urasiili).
Miten ohjaamaton ja päämäärätön prosessi (evoluutio) olisi voinut päätyä tällaiseen ratkaisuun, joka on solun kannalta paras mahdollinen? Luonnonvalinta on taas uurastanut hikihatussa perehtyessään optimoinnin saloihin! 



Lähteet:

Alberts, Bruce & Bray, Dennis & Lewis, Julian & Raff, Martin & Roberts, Keith & Watson, James D. (1994):  Molecular Biology of the Cell, Garland Publishin, Inc., New York&London

http://www.madsci.org/posts/archives/dec97/879354206.Bc.r.html

torstai 26. huhtikuuta 2012

Tieteen rakkikoira pääsi lehteen


Kirkko ja kaupunki-lehti ei katso koiraa karvoihin (toisin kuin eräs toinen lehti), koska se julkaisi rakkikoirulin kehitysoppikriittisen kirjoituksen "Evoluutio ei selitä monimuotoisuutta".

Lehden toimitus kuitenkin lyhensi tekstiä, joten tieteen rakkikoira julkaisee yksinoikeudella alkuperäisen version:


Evoluution tulkinnasta

Mauno Aholaisen mukaan (K&k 18.4.) evoluution tulkinta on väärin. Tässä asiassa hän on aivan oikeassa. Vallitsevan tieteellisen käsityksen mukaan Darwinin evoluutioteoria selittää maapallolla nykyään havaittavan elämän monimuotoisuuden. Evoluution sanotaan koostuvan perinnöllisestä muuntelusta ja luonnonvalinnasta. Muuntelun ja samalla koko evoluution perustan muodostavat perinnölliset mutaatiot. Evoluutio määritellään usein myös geenien alleelitaajuuksien muutoksiksi. Mutaation seurauksena eliö voi saada uuden erilaisen alleelin ja mikäli näin tapahtuu usealle eliöpopulaation yksilölle, niin silloin populaation alleelitaajuuksissa voidaan havaita muutos. Mitä tutkimustulokset ja havaitut mutaatiot sitten kertovat meille evoluutiosta? Esimerkiksi ihmisellä jokaisella uudella sukupolvella on aina 100-200 uutta mutaatiota, jota heidän vanhemmillaan ei ole. Koska mutaatiot ovat usein terveyden kannalta haitallisia (jopa yhdellä pistemutaatiolla voi olla vakavia terveysvaikutuksia), niin tämän johdosta uudet ihmissukupolvet ovat aina keskimäärin sairaampia kuin vanhempansa (Meisenberg & Simmons 2012). Ihmisellä tunnetaan tuhansia sairauksia aiheuttavia mutaatioita ja uusia löydetään koko ajan.

Koira on toinen nisäkäslaji, jonka mutaatioita tutkitaan ahkerasti. Koirilla tunnetaan ihmisen jälkeen toiseksi eniten perinnöllisiä mutaatioita. Koirarodut ovat syntyneet jalostustyön tuloksena ja oppikirjojen mukaan jalostus on ihmisen ohjaamaa nopeutettua evoluutiota. Mitä tämä ohjattu ja nopeutettu evoluutio on saanut aikaan? Professori Hannes Lohen mukaan jalostustyö on heikentänyt voimakkaasti koirien geneettistä monimuotoisuutta ja vaarantaa lajin elinvoimaisuuden. Koiriin on rikastunut satoja erilaisia geenivirheitä (mutaatioita) ja perinnöllisiä sairauksia (Lohi 2006). Esimerkiksi DLA-DRB1-geenistä on löydetty n. 150 erilaista alleelia, mutta rotukohtaisia alleeleja on vain muutamia (Mäki 2012). Rotukoirien lisääntymiskyvyttömyydestä on tulossa perinnöllistä ja monet koirarodut ovatkin matkalla tiensä päähän.

Entä kuinka tutkijat etsivät mutaatioita? Tämä tapahtuu aina niin, että sairaiden yksilöiden geenejä verrataan terveiden yksilöiden geeneihin. Sairas yksilö on alunperin tunnistettu sairaaksi jokin elimellisen toimintahäiriön vuoksi. Tämän toimintahäiriön syy on lähes aina geneettinen eli mutaatiosta johtuva. Parhaassa tapauksessa voidaan sairauden aiheuttanut mutaatio paikantaa geenissä ja koirien kohdalla tämä käytännössä tarkoittaa, että sairasta koiraa ei enää käytetä suvunjatkamiseen. Mikäli kehitysopillinen käsitys evoluutiosta olisi totta, niin silloin mutaatioita pitäisi voida myös etsiä niin, että "entistä terveemmän" tai "muuten paremman" (Darwinin mukaan eniten jälkeläisiä saavan) koiran perimää verrataan tavallisen terveen koiran perimään!

Evoluution pitäisi selittää elämän monimuotoisuus ja rikkaus. Empiiriset havainnot evoluutiosta osoittavat kuitenkin, että todellisuudessa tapahtuu päinvastoin. Evoluution seurauksena elämän monimuotoisuus on uhattuna yhä lisääntyvien geenivirheiden seurauksena. Monille uskovaisille voi olla yllätys, että heidän uskolleen löytyy evidenssiä muualtakin kuin vain Raamatusta.




Lähteitä:

Meisenberg, Gerhard & Simmons, Williams H. (2012): Principles of Medical Biochemistry, Elsevier Saunders 2012

Lohi, Hannes (2006): Koiran kanssa geenimetsälle, Koiramme 3/2006, 76-79

Mäki, Katariina (2012): MHC-geenialueen ja joidenkin autoimmuunisairauksien yhteys harhaa?, Koiramme 3/2012, 51-53





keskiviikko 18. huhtikuuta 2012

Laajakuva tähtien syntyalueesta

NASA/ESA on julkaissut uuden kuvan 30 Doradus-nimellä tunnetusta tähtisumusta, jonka sanotaan olevan kirkkain uusien tähtien syntyalue linnunratamme läheisyydessä. Se sijaitsee Suuressa Magellanin pilvessä ja sen etäisyys on 170.000 valovuotta.


(Credit: NASA, ESA, ESO, D. Lennon and E. Sabbi (ESA/STScI), J. Anderson, S.E. de Mink, R. van der Marel, T. Sohn, and N. Walborn (STScI), L. Bedin (INAF, Padua), C. Evans (STFC), H. Sana (Amsterdam), N. Langer (Bonn), P. Crowther (Sheffield), A. Herrero (IAC, Tenerife), N. Bastian (USM, Munich), and E. Bressert (ESO))

Kuva on julkaistu juhlistamaan Hubble avaruusteleskoopin 22-vuotispäivää. Vaikka avaruustelekooppi on tuottanut hienoja kuvia avaruuden kohteista, sen historiaan liittyy myös vähemmän juhlinnan arvoinen sattumus. Teleskoopin pääpeili oli alunperin hiottu väärin, ja sen tarkistuskin oli tehty huolimattomasti. Ja niinpä avaruuteen pääsi livahtamaan likinäköinen tiirailija. Virhe huomattiin kyllä nopeasti, koska tutkijoiden näkö oli ihan hyvä. Näyttävästi uutisoidulla miehitetyllä avaruussukkulalennolla astronautit kävivät laittamassa Hubblelle silmälasit, jotta se näkisi kunnolla. Ja teleskoopin näkö saatiinkin korjattua kelvolliseksi. Asia, joka jäi mediavyörytyksen taakse oli kuitenkin se, että miehitetyn avaruuslennon hinnalla avaruuteen olisi myös saatu ihan kunnollinen teleskooppi susikappaleen lisäksi. Ja dollareita olisi säästynyt iso kasa vaikkapa tutkimusta varten. Mutta NASAhan ei ole (ainakaan ollut) köyhä ja kipeä, jonka pitää laskea lantteja, ennen ostopäätöstä.

Kuva on suurimpia Hubblen kuvista koottuja mosaiikkikuvia. Kuvaan on yhdistetty myös Euroopan Eteläisen Observatorion 2.2-metrisen MPG/ESO-teleskoopilla otettuja kuvia. Teleskoopilla havaitaan hehkuvaa vetyä ja happea.

Kuvassa näkyvien tähtien kokonaismassa on miljoona kertaa Auringon massa ja kuvan läpimitta on 650 valovuotta. Tähtisumu on niin lähellä, että Hubblella voidaan havaita yksittäisiä tähtiä, joten tähtititeilijöiden uskotaan saavaan tärkeää tietoa tähtien synnystä ja kehityksestä. 30 Doradus on ainoa tähtien syntypaikaksi oletettu alue, josta voidaan saada yksityiskohtaista tietoa. Läheisen Pienen Magellanin pilven uskotaan vaikuttavan syntyvien tähtien määrään ja nopeuteen tähtisumussa.

Kuvan sanotaan paljastavan tähtien synnyn vaiheet: tumman kaasupilven sisällä olevista muutaman tuhannen vuoden ikäisistä sikiö- eli prototähdistä aina jättiläistähtiin, jotka kuolevat jo nuorena supernovaräjähdyksessä. 30 Doradus tähtisumun sanotaan olevan tähtitehdas, joka miljoonien vuosien aikana synnyttää suurella nopeudella uusia tähtiä. Kuvassa näkyvien tähtiryhmien iän arvioidaan olevan 2 - 25 miljoonaa vuotta.

Tähtisumun kirkkaan keskuksen muodostaa n. 500 000 nuoren tähden rykelmä NGC 2070, joka on  2-3 miljoonaa vuotta vanha. Sen tiheään keskukseen (RMC 136) on pakkautunut lähiavaruuden painavimpia tähtiä, joiden massa on yli 100 kertaa niin suuri, kuin Auringon massa. Näiden massiivisten tähtien voimakkaan UV-säteilyn uskotaan aiheuttavan shokkivaikutuksia tiheisiin kaasupilviin ja käynnistävän siten myös uusien tähtisukupolvien synnyn.

Kuvassa todellakin näkyy tähtiä ja tähtien välistä kaasua. Kehitysoppiin uskova voi nähdä siinä myös uusien tähtien syntymän. Kehitysoppiin ei kuitenkaan ole pakko uskoa, jolloin voi tyytyä ihan puhtaasti empiiriseen havaintoon. Siinä on se hyvä puoli, ettei tarvitse käyttää mielikuvitusta kertoessaan mitä näkee. Säästyneen energian voi käyttää vaikkapa biologian tai fysiikan opiskeluun. Satujen kertomisen voi jättää niille, joita ko. taiteenlaji kiinnostaa.

Kertomuksessa hyviksiä ovat massiiviset tähdet, jotka pelkällä läsnäolollaan saavat aikaan uusien tähtisukupolvien syntymän. Tämähän on melkein romanttista. Vähän käy sääliksi näitä jättiläisiä, koska ilmeisesti kukaan ei ollut heitä kätilöimässä.

Koska kertaus on opintojen täti (kuten eräs iranilainen tohtori eräässä etelä-karjalaisessa korkeakoulussa opasti), niin Tieteen rakkikoirulikin muistuttaa, että koskaan ei ole uutta tähteä havaittu syntyvän, vaikka niitä väitetään koko ajan syntyvän "raivoisalla" ("at a furious pace") vauhdilla. Jäämme siis edelleen odottamaan havaintoa uuden tähden synnystä.



Lähteet:

http://www.sciencedaily.com/releases/2012/04/120417102050.htm

Rees, Martin( (1997): Ennen alkua, URSA.