Vaikka karvakuono kirjoittaa tätä kehitysoppikritiikkiä sisältävää blogia, niin karvakuonokin on joskus uskonut kehitysoppiin. Ainakin ennen vuotta 2006, jolloin karvakuono lopullisesti menetti uskonsa siihen. Seuraavassa on kertomus siitä, kuinka tämä perusteellinen maailmankuvan muutos tasan 7 vuotta sitten tapahtui.
 |
(geekblz.deviantart.com) |
Kuinka minusta tuli karvakuono
Olen työläisperheen esikoinen. Vanhempani eivät olleet
uskonnollisia, vaikka muistankin äitini opettaneen minulle iltarukouksen, kun
olin pieni lapsi. Rippikoulun kävin, koska kaikki kaveritkin kävivät.
Rippikoulussa opeteltiin ulkoa uskontunnustus ja isä meidän rukous. Armeijassa
olin maastoharjoituksessa kahdestaan minua vanhemman varusmiehen kanssa, joka alkoi
puhua uskosta. Hän kertoi olevansa uskovainen ja kysyi minun vakaumuksestani
sekä tavallaan suositteli minulle uskoa tyyliin: mitään en ainakaan häviä, voin
vain voittaa tai saada jotain. Asia ei kuitenkaan yhtään kiinnostanut minua.
Myöhemmin eräässä kesätyöpaikassa minulla oli uskovainen
työtoveri, jota vastaan väittelimme yhdessä veljeni kanssa, joka sattui olemaan
samassa työpaikassa. Nokkelista väitteistämme - että kukas sen Jumalan sitten
on luonut? - huolimatta työtoverini pysyi järkähtämättömänä kannassaan. Silloin
vain ihmettelin kuinka teknillisessä korkeakoulussa opiskeleva ja tutkijan
uralle tähtäävä henkilö saattoi uskoa johonkin henkiolentoon. Mutta erityisesti
mieleen jäi hänen järkkymätön uskonsa.
Itse pidin itseäni lähinnä ateistina. Koulussa olin
opiskellut biologiat ja evoluutio-opit niinkuin muutkin juurikaan pohtimatta
opetetun asian sisältöä. Uskonasiat eivät minua kiinnostaneet ja uskovaisia
pidin harmittomina hihhuleina, kunhan eivät yrittäneet saarnata minulle mitään.
Uskonnonkokeessa kirjoitin Martin Luther Kingistä (jota ihailin), kun olisi
pitänyt kirjoittaa Martti Lutherista. Myöhemmin on kyllä hävettänyt. En saanut
kuitenkaan ehtoja, mutta uskontonumeroni oli todistukseni huonoin numero.
Elämä jatkui kohtalaisen tavanomaisia polkuja.
Tyttöystäni tuli raskaaksi ja menimme naimisiin. Lapsia syntyi
vielä kolme lisää. Erosin
myös kirkosta. Ateistisesta maailmankatsomuksestani huolimatta jossain
vaiheessa (olin varmaan lähempänä 40 ikävuotta) huomasin, että minun oli
vaikea hyväksyä tai ymmärtää monia TV:n luontodokumenttien evoluutiota koskevia
väitteitä. Ne vain jotenkin sotivat omaa logiikkaani vastaan. Tämä näkemys,
jota monet varmaan kutsuisivat intuitioksi vahvistui vähitellen.
 |
(tuvy.com) |
Aikaisemmat tutkimukset ovat osoittaneet, että taikausko liittyy selkeämmin taipumukseen luottaa intuitiiviseen ajatteluun, kuin analyyttiseen ajatteluun. Tämä tukee väitettämme, että taikausko perustuu varhaisiän intuitioihin. /1/
Asiaan ei kuitenkaan liittynyt mitään uskonnollista ulottuvuutta.
Aloin myös pohtia elämän syntyä ja lopputuloksena
oli, että en voinut hyväksyä ajatusta elämän spontaanista synnystä eli että
kuollut materia olisi itsestään järjestäytynyt eläväksi. Minulla on ollut kaksi
asiaan liittyvää eräänlaista skenaariota. Jos otan maasta käteeni hiekkaa, niin
vallitsevan tieteellisen käsityksen mukaan käytännössä pidän kädessäni
kaukaisia esi-isiäni. Ennenkuin maapallolla oli mitään orgaanista ainetta
(elämää), täällä on ollut vain ”hiekkaa”, vettä ja joitain kaasuja. Toisessa
skenaariossa pöydälleni tuodaan vikaantunut tietokone eli laite, jonka toiminta
perustuu varsin yksinkertaiseen binäärilogiikkaan. Voidaan sanoa, että tietokone sisältää melko
kattavan valikoiman maapallolta löytyviä alkuaineita. Mikäli vikaantuneelle
tietokoneelle annetaan vain aikaa ja ns. valohoitoa, pidän todennäköisempänä,
että siinä oleva vika korjaantuu itsestään, kuin että tietokoneen sisältämä
materia järjestäytyisi itsestään eläväksi. Kun kerroin tämän vertauksen
työtoverilleni, hän ei sitä hyväksynyt vaan väitti, että yksinkertaisimmat
solut eivät ole juurikaan binäärilogiikkaan perustuvaa laitetta
monimutkaisempia! (Ja voinevat siis helposti syntyä itsestään, kuten
vikaantunut tietokonekin voi korjaantua itsestään?!)
Huomasin olevani tilanteessa, jossa minun oli pakko
hyväksyä Luojan olemassaolo. Aluksi hyväksyin Luojan olemassaolon vain
periaatteella ”toistaiseksi” eli kunnes löydän toisen/paremman selityksen. Olin
samalla kuin huomaamatta etääntynyt ateismista, joka ideologiana oli hallinnut
elämääni. Pidin pohdiskelujani edelleen kuitenkin vain ”akateemisina” eli vain
loogisina vailla uskonnollista yhteyttä.
Kului pari vuotta eikä asiassa tapahtunut mitään
”edistystä”. Varmaankin siksi, että en kokenut asiaa niin merkittäväksi, että
siihen olisi pitänyt ”panostaa” enemmän. Muistan kerran nähneeni kirjakaupan
ikkunassa kirjan, jossa nimensä mukaan suhtauduttiin kriittisesti
evoluutioteoriaan. Silloin ajattelin, että on olemassa näköjään joku muukin,
joka ei ilmeisesti usko evoluutioon. Asia ei kuitenkaan kiinnostanut niin
paljoa, että olisin mennyt kauppaan katsomaan kirjaa. (Myöhemmin olen kirjan
kyllä hankkinut).
Sitten alkuvuodesta 2006 asia alkoi kiinnostamaan minua
niin paljon, että päätin ryhtyä selvittämään sitä tarkemmin. Aluksi etsin tietoa
siitä, miten tiede selittää elämän synnyn. Hyvin nopeasti huomasin, että ei
siitä oikeastaan tiedetä paljoakaan. Arvauksia ja uskomuksia on sitäkin
enemmän. Pasteurin väite vuodelta 1864, että vain elämä synnyttää elämää, on edelleen kiistaton.
"Ja siksi, hyvät herrat,
voin näyttää tätä nestettä ja sanoa teille, että vesipisarani on peräisin
valtavasta luomistapahtumasta ja että olen antanut kaikki ne aineet, jotka ovat
tarpeen mikroskooppisten organismien kehitykselle. Ja olen odottanut, olen
tarkkaillut, olen kysynyt siltä - olen pyytänyt sitä näyttämään minulle
ensiluomisen kauniin näytelmän. Mutta se pysyy mykkänä, mykkänä kaikki nämä
vuodet, joina koe on ollut käynnissä. Se on mykkä, koska en ole päästänyt
siihen sellaista mitä ihminen ei pysty vielä tuottamaan: ilmassa leijuvia itiöitä,
elämän merkkejä, sillä elämä piilee itiöissä ja itiö merkitsee elämää. Koskaan
enää ei oppi spontaanista synnystä, alkusynnystä, toivu tämän yksinkertaisen
kokeen murhaavasta iskusta." /2/
 |
Louis Pasteur. (Kuva: David Wood) |
Törmäsin myös evoluutiokriittiseen aineistoon ja
huomasin, että internetissä oli käyty jo vuosia väittelyjä aiheesta. Eräältä
sivulta löysin listan arveluttavista evoluutioteorian todisteista (mm. Haecklin
sikiökuvat ja puunrungolle neulatut perhoset). Sivulla väitettiin, että ko.
todisteita käytetään edelleen oppikirjoissa. Marssin samana päivänä
kirjakauppaan ja etsin käsiini tuoreen lukion biologian oppikirjan. En voinut
uskoa silmiäni, kun löysin sieltä juuri ne samat evoluutioteorian ”todisteet”.
Olin hyvin hämmentynyt. Tämäkö on tieteen taso Suomessa vuonna 2006?
 |
Haeckelin sikiökuvat. |
Samana (perjantai)iltana soitin veljelleni, joka on
harrastajabiologi eli hän kerää perhosia ja hänellä on yli 800 eri lajia
kokoelmassaan. Kysyin hänen mielipidettään väärennettyjen (sikiökuvat) tai
lavastettujen (koivumittarit) todisteiden käytöstä oppikirjassa. Varsin
nopeasti selvisi, että olin osunut ns. ampiaspesään eli aiheeseen, joka hyvin
helposti nostaa tunteet esiin ja joka jakaa mielipiteet kohtalaisen jyrkästi.
Todistajalausuntojen mukaan keskustelun äänenvoimakkuudet olivat nousseet
häiritsevälle tasolle ja yleisen painostuksen sekä vähäisten tulosten vuoksi
keskustelu katsottiin viisaimmaksi lopettaa. Ehdotin kuitenkin keskustelun
jatkamista sähköpostitse, koska ajattelin että se voisi onnistua paremmin.
Väitin myös pystyväni osoittamaan veljelleni
että evoluutioteoria on väärässä. Veljeni lähetti minulle tekstiviestin: ”Älä
tee tieteellistä itsemurhaa!”. Viestin luettuani nauroin kylläkin kuollakseni,
vaikka tarkoitus ei ollutkaan kuolla, koska en ymmärtänyt miten maallikko voisi
tehdä tieteellisen itsemurhan?! Ääneen
sanoin leikilläni (perheenjäsenten kuullen), että en tee tieteellistä
itsemurhaa vaan tieteellisen vallankumouksen!
Lähetin veljelleni sähköpostiviestin, jossa ehdotin
asialistaa. Aluksi piti selvittää miten määritellään tieteellinen teoria.
Keskustelu ei sujunut sähköpostinkaan välityksellä ja veljeni kirjoitti pitkät
evoluutioteoriaa tukevat tarinat kuun kraatereista alkaen ja totesi lopuksi,
että hän ei halua olla missään tekemisissä kanssani, mikäli minusta tulee
uskovainen.
Viikonlopun aikana pohdin miten voisin osoittaa
veljelleni evoluutioteorian olevan väärässä. Keksinkin sitten että, voisin
verrata evoluutiota painovoimaan (joidenkin asiantuntijalausuntojen mukaan
evoluutio on yhtä tosi kuin painovoima) ja osoittaa loogisesti, että evoluutio
on mahdoton ilmiö. Maanantaiaamuna helmikuun 13. päivä vuonna 2006 olin
mielestäni löytänyt ratkaisun ja ajattelin työpaikallani kirjoittaa
pohdintojeni tulokset paperille. Tuona aamuna olin myös täysin vakuuttunut
siitä, että evoluutioteoria on väärässä ja että Luoja eli Jumala on olemassa. Asia
ei kuitenkaan aiheuttanut minulle mitään ihmeellistä euforista tunnetta”merkittävän totuuden, elämän tarkoituksen
tms.” löytämisestä. Se oli minulle vain logiikkaan perustuvien johtopäätösten
tekoa ja hyväksyntää.
 |
(walrus.wr.usgs.gov) |
Opettaja-lehdessä 16/2005
professori Liselotte Sundström sanoo että: "Evoluutio ei enää ole teorian
tasolla, vaan tieteellinen tosiasia kuten painovoima." Lausunto on ihan
osuva, mutta ei sillä tavalla kuin professori Sundström on tarkoittanut. Se ei
voisi olla enempää pielessä. Evoluutio on sekä ilmiönä että teoriana
mahdollisimman kaukana painovoimasta.
Painovoimateorian mukaan maa
vetää kappaleita puoleensa. Jokainen meistä voi muutamassa sekunnissa todeta tämän pudottamalla esineitä ja
katsomalla mihin suuntaan ne putoavat. Mutta miten on evoluution laita?
Riittääkö ihmisikä evoluution perusväittämän, lajin muuttumisen toiseksi,toteamiseksi? Entäpä, jos painovoima toimisi,
kuten evoluutio toimii?
Elämämme tällä rakkaalla
planeetalla olisi ainakin hyvin mielenkiintoista. Käytännössä me leijuisimme
koko ajan, koska painovoiman aiheuttama putoaminen olisi niin hidasta, että
jopa sen vaikutussuunnan määrittäminen olisi vaikeaa.
Painovoiman kannattajat väittäisivät kuitenkin painovoiman vetävän meitä kohti
maata tai kohti taivasta. Selityksiin kuuluisi toki myös
leijumisvaihtoehto. Painovoiman olemassaoloa todisteltaisiin mm. maasta löytyvillä
esineillä, joiden perusteellä väitettäisiin, että niiden on täytynyt joskus
pudota! Leijuvia ihmisiä, jotka epäilisivät painovoiman olemassaoloa
pidettäisiin tärähtäneinä tai vähintääkin herkkäuskoisina. Tätä
herkkäuskoisuutta todisteltaisiin jopa tieteellisillä tutkimuksilla.
Ja fyysikoilla riittäisi
työsarkaa yhä uusien todisteiden etsimisessä, varsinkin kun jotkut painovoiman
leijuvat todisteet osoittautuisivat väärennöksiksi tai muuten epäilyttäviksi.Tämä ei kuitenkaan häiritsisi
tiedeyhteisöä, joka varsin yhtenäisenä olisi näiden leijuvien todisteiden
takana. Vain muutama hörhöksi leimattu tutkija epäilisi asian todenperäisyyttä,
koska heillä olisi jostain ihmeellisestä syystä varsin toisenlainen käsitys
painovoimasta. /3/
Läksin tavanomaiseen tapaani polkupyörälläni töihin. Ensin
vein nuorimman lapsemme tarakalla päiväkotiin ja jatkoin sitten matkaani kohti
työpaikkaani. Ajatuksissani oli päällimmäisenä aikomukseni kirjoittaa
viikonlopun pohdintojen tulokset. Olin ajanut vähän yli puolet matkasta (n. 7 km),
kun yhtäkkiä tapahtui jotain hyvin merkillistä. Tapahtuma poikkeaa niin paljon
kaikesta aikaisemmin (ja sen jälkeen) kokemastani, että sitä on vaikea pukea
kirjalliseen muotoon, mutta yritän seuraavassa kertoa sen niin hyvin, kuin
osaan:
Äkkiä vain tunsin, että Jumala laskeutui taivaasta ja
kosketti minua. Kosketus oli niin voimakas (tai siitä välittyi niin suuri
voima), että putosin pyöräni päältä hervottamana maahan. Jo pudotessani ehdin
tajuta että ei perkele... Jumala on todellakin olemassa! Maassa ollessani aloin
itkeä; en siksi että minuun olisi sattunut pudotessani, vaan koska tunsin
Jumalan suunnattoman armon (niin, juuri sen, mistä uskovaiset ovat aina
puhuneet, mutta jota en ollut ymmärtänyt ennenkuin kohtasin sen itse). Tunsin
olevani alastomana armon virrassa, joka virtasi Jumalasta minuun ja ympäröi
minut kauttaaltaan. Musertavinta oli tiedostaa itsensä syntiseksi maan
matoseksi, jonka Jumala kaikesta huolimatta armahtaa. Sitä tunnetta on vaikea
kuvata. Se oli jotain "ylimaallista" ja absoluuttista rakkautta.
Tunsin että Jumala rakasti minua juuri sellaisena kuin olen kaikkine synteineni
ja pahoine tekoineni. Tunsin että minun ei tarvitse yrittää olla mitään muuta
kuin mitä olen, sillä Jumalan armo ja rakkaus on absoluuttinen ja ehdoton. Olin
myös koko ajan vain vastaanottavana osapuolena kykenemättä antamaan mitään
Jumalalle. Näin Jumalan ylhäällä taivaalla kirkkaana ja vaaleisiin vaatteisiin
puettuna mieshahmona, joka muistutti tuttua Jeesus hahmoa, mutta silti tunsin
koko ajan olevani tekemisissä nimenomaan Jumalan kanssa. (Kohtaamisen aikana en
kyennyt havainnoimaan ympäristöäni, vaan kaikki aistini olivat Jumalan
vallassa. Oman arvioni mukaan tapahtuma kesti ehkä n. 30s tai jopa vähemmän ja
se on ainoa ajanjakso elämässäni (60+ v), jolloin olen ollut omasta tahdosta
riippumattoman voiman vallassa).

Ymmärsin myös että tällainen tapahtuma on hyvin henkilökohtainen eikä
sitä voi siirtää toiselle. Jokaisen on koettava se itse. Itkiessäni maassa
paikalle tuli nainen, jolla oli kännykkä kädessään ja hän kysyi mikä minulla on
hätänä ja että tarvitsenko apua. Jouduin moneen kertaan sanomaan hänelle että
minulla ei ole mitään hätää ja että kaikki on hyvin. Nainen ei millään
meinannut uskoa minua. Lopulta hän jatkoi matkaansa kun kömmin maasta ylös.
Sanoin hänelle vielä, että tulin juuri uskoon ja että Jumala on olemassa, johon
hän vastasi että hyvä juttu tms.
Kun pääsin takaisin pyöräni päälle ja jatkamaan matkaani,
olin kuitenkin suuren hämmennyksen vallassa: ”Mitä helvettiä oikein tapahtui?
Voiko ihmisen alitajunta tuottaa tuollaisen kokemuksen keskellä kirkasta päivää?”.
Hyvin pian minun oli kuitenkin pakko hyväksyä kokemukseni todellisen elävän
Jumalan kohtaamisena. Samalla se oli käytännössä viimein naula arkkuuni alkuaan
ateistisen maailmankuvani kääntymisessä päälaelleen.
Työpaikalleni menin luonnollisesti muina miehinä niin
kuin mitään ei olisi tapahtunut. Soitin kuitenkin heti vaimolleni (joka, on uskovainen) ja
yritin kertoa hänelle mitä minulle oli sattunut. Mutta kesti monta minuuttia
(tai ainakin siltä tuntui) ennenkuin sain sanottua asiani, sillä olin niin voimakkaan
tunnekuohun vallassa, että en puhuminen oli vaikeaa. Ääneni sortui ja sanat
juuttuivat kurkkuuni. Vaimoni luulikin
aluksi, että olin joutunut liikenneonnettomuuteen (Vuonna 2004 olin törmännyt autoon työmatkalla ja oikea nilkkani murtui. Siitä on muistona pari ruuvia nilkassa. Pyörä lensi törmäyksen voimasta 20 metrin päähän, mutta kypärä, joka halkesi, pelasti hengen ja lohkon [muuten tätä blogiakaan ei olisi]). Lopulta kerättyäni agressiota
sain voimasanojen avulla jotenkin kähistyä tapahtuneen vaimolleni sana
kerrallaan: ”Perkele… kuuntele... minua… saatana… Jumala… kosketti… minua!”
Vasta sitten, kun huomasin, että vaimoni oli ymmärtänyt
mitä yritin hänelle kertoa, rauhoituin ja kykenin jatkamaan keskustelua
normaalisti. Ensimmäinen kysymykseni vaimolleni oli: ”Miksi maailmassa on niin
paljon kärsimystä?”. Olin juuri kohdannut Jumalan armon ja rakkauden, enkä
voinut ymmärtää miksi Jumala antaa ihmisten kärsiä. En enää tarkalleen muista
mitä vaimoni vastasi, mutta nykyään en näe asiassa mitään loogista ristiriitaa.
Taivas ei ole maan päällä. Ja teologeilla on varmasti myös selityksensä asiaan.
Olen turhaan yrittänyt löytää kokemukselleni ns. tieteellistä selitystä. Olen
kysynyt mm. Helsingin yliopiston uskontotieteiden ja psykologian laitoksilta saamatta mitään tai kunnollista
vastausta. Myöskään YLEn kysy mitä vain ohjelmasta en saanut mitään vastausta
kysymykseeni mistä voisin saada asiaan tietoa? En siis kysynyt edes liian
vaikeaa eli kokemukseni tieteellistä selitystä. Väitteet ohimolohkon limbisen
järjestelmän kyvystä tuottaa uskonnollisia kokemuksia (Persinger) eivät ole
minua vakuuttaneet. Vaikka ko. aikaan olin pohtinut ns. perimmäisiä kysymyksiä,
pidän limbisen järjestelmän aiheuttamaa
hallusinaatioselitystä ongelmallisena. Miksi en esimerkiksi koskaan ole kokenut
vastaavanlaista "hallusinaatiota" tai ”päiväunta”, jossa vaikkapa
rakastelisin kauniin naisen kanssa, koska se asia on ollut huomattavan paljon
useammin mielessäni ja olen nähnyt aiheesta untakin. En ollut koskaan
elämässäni haaveillut, toivonut tai edes ajatellut sitä, että Jumala
koskettaisi minua. En edes tiennyt, että sellaista voisi tapahtua.
Työmatkani on n. 7 km ja matkalla on monta risteystä sekä pitkä alamäki.
Tapahtuma sattui kuitenkin turvallisessa kohdassa (n. 20 m ennen risteystä) ,
jossa vauhtini on yleensä hiljainen. Minua ei myöskään sattunut, kun putosin
pyöräni päältä. Tieteelle tämä on tietysti puhdas sattuma, mutta joka
tapauksessa, tapahtumasta olisi voinut aiheutua vaaratilanne keskellä
risteystä!
Entäpä, jos tapahtuma olisi sattunut 10 min aikaisemmin,
kun olin päiväkodissa lapseni kanssa useiden ihmisten keskellä tai 10 min
myöhemmin, kun olin työpaikallani. Miten ihmiset olisivat reagoineet. Mitä
olisin heille kertonut? Entä, jos olisinkin ollut liikkeellä autolla ja
menettänyt yht’äkkiä ajokykyni. Olisin voinut aiheuttaa kuoleman tai vakavan
loukkaantumisen joko itselleni tai jollekin toiselle. Mitä olisin kertonut
poliisille ja tuomarille? Olisin voinut kertoa vain totuuden. Ja
iltapäivälehtien lööpeissä lukisi ehkäpä: Jumala aiheutti kuolonkolarin!
Jumalan kosketus suisti auton koululaisen päälle!
Mutta olisiko näin voinut tapahtua? Kyllä olisi, mikäli
tapahtuma oli vain sattumaa ja limbisen järjestelmäni tuottama hallusinaatio.
Itse en kuitenkaan usko, että todellisuudessa niin olisi voinut käydä. Jumala
ei tekisi sellaista.
Entä olisiko tapahtuma voinut sattua ateistille tai
Jumalan kieltäjälle? En usko, koska pidän ilmeisenä, että Jumala ei lähesty
ihmistä, joka ei ensin tavalla tai toisella ole lähestynyt Jumalaa. Mutta
vastaava kokemus vakaumukselliselle ateistille olisi vakavan itsetutkiskelun paikka.
Hänellä olisi kaksi hyvin epämiellyttävää vaihtoehtoa: joko hyväksyä Jumalan
olemassaolo tai hyväksyä oman psyykkisen terveyden horjuminen. Tosin luopumalla
vakaumuksestaan hän voisi pudottaa toisen epämiellyttävän vaihtoehdon pois ja
samalla toinenkin vaihtoehto muuttuisi ainakin vähemmän epämiellyttäväksi ja
voisi herkässä persoonassa aiheuttaa jopa kummallista nöyrtymisen tarvetta.
Tapahtumalla oli suuri vaikutus minuun. Vaikka olin
loogisella tasolla jo hyväksynyt Luojan olemassaolon, tunsin silti, että
maailmankuvani keikahti ylösalaisin. Olin tavallaan edelleen ollut sidoksissa
ateistiseen ja materialistiseen maailmankuvaani. Luojan olemassaolon loogisesta
hyväksymistä on, ainakin tunnetasolla, vielä pitkä matka elävän ja toimivan
Jumalan olemassaolon ymmärtämiseen ja hyväksymiseen. On eri asia uskoa, että
raiskaaja on olemassa, kuin joutua raiskatuksi. (Anteeksi, tämä karkea
vertaus!) Loogisen päättelyn tason ja ihmisen tunnetason välinen ero on
huomattavan suuri. Tapahtuman vaikutus minuun tunnetasolla oli niin suuri, että
menetin yöuneni. En kyennyt ajattelemaan mitään muuta kuin maailmankuvani mullistusta kaikkine tapahtumineen.
Vaimoni Tuula vei minut hoitoon/katkolle Auroran sairaalaan. Valvottujen öiden jälkeen olin
lopen uupunut ja halusin vain nukkua, mutta sairaalassa lääkäri tenttasi minua minuuttikaupalla eikä
päästänyt minua nukkumaan. Kun kerroin lääkärille, että pelkään menettäväni mielenterveyteni unettomuuden takia, niin
sen sijaan, että lääkäri olisi minua jotenkin rohkaissut tai lohduttanut, että kyllä tästä selvitään, niin hän ryhtyikin
tivaamaan minulta, että mitä sitten tapahtuu! Hermostuin ja ahdistuin vain lisää! Mistä minä olisin voinut sellaista tietää!
Hänhän oli lääkäri ja hänen olisi pitänyt tietää mitä tapahtuu, kun ihminen menettää mielenterveytensä! Lopulta ristikuulustelu
päättyi, minulle annettiin joku pilleri ja pääsiin sänkyyn ja nukahdin ensimmäistä kertaa pitkään aikaan. En tiedä kuinka pitkään
nukuin, mutta heräsin virkeänä ja vointini oli hyvä. Väsymys ja ahdistus oli poissa. Halusin lähteä kotiin, mutta se ei ollutkaan
mahdollista. Minulle selvisi, että olin suljetulla osastolla! No voi helvetti - ajattelin - mutta en voinut sanoa sitä ääneen.
Lääkärin kanssa alkoi väittelyjen sarja osastolta pois pääsemiseksi. Lääkärin pelkäsi, että kotona palaan samaan unettomuuskierteeseen,
jonka vuoksi olin sairaalaan tullut.
Onnistuin kuitenkin puhumaan itselleni yhden päivittäisen ulkoiluajan sairaala-alueen ulkopuolelle. Kävin lounaan jälkeen kävelemässä
Olympiastadion viereisellä mäellä. Olin suljetun osaston ainoa potilas, jolla oli lupa ulkoiluun. Osastolla oli myös kuntopyörä ja
olin ainoa, joka käytti pyörää sairaalassaolo aikanani. Ajoin pyörällä osaston ennätyksen ja teippasin ennätyksestä kertovan lapun seinälle.
Viikon kuluttua pääsin kotiin jatkuvan psykoosilääkereseptin kanssa. Kotona sitten mietin peilin ääressä, että olenko lääkitystä tarvitseva psykoosipotilas?
Päädyin tulokseen, että en ole ja lopetin lääkkeiden syönnin. Maailmankuvan mullistus ei enää aiheuttanut unettomuutta, mutta se herätti kuitenkin halun
kirjoittaa omista kokemuksista ja kehitysopista.
Minusta oli tullut uskovainen, niin kuin käsite
kulttuurissamme määritellään. Uskoontulon yhteydessä koin myös ahaa-elämyksen:
tajusin, että eihän uskossa oleminen tarkoitakaan sitä, että vain sokeasti
uskotaan johonkin näkymättömään henkiolentoon, vaan että tiedostetaan Jumalan
olemassaolo. Kyse on siis ennemminkin tietoon, kuin uskoon verrattavasta
asiasta. Huomasin, että olin ymmärtänyt uskon käsitteen kokonaan väärin. Tietoon
vertaaminen kuvaa mielestäni parhaiten uskoontulokokemuksen voimakasta
vaikutusta omaan maailmankuvaani. Ateistit ja muut heidän hengenheimolaisensa
hyrisevät nyt tyytyväisenä, kun jälleen yksi uskovainen tunnustaa järjen ja
rationaalisen ajattelukyvyn sokaisevan uskonsa. Tavallaan he ovat oikeassa.iin
Minun kanssani olisi turha väitellä Jumalan olemassaolosta. Miten voisin
valehdella itselleni? Yhtä hyvin voisin kieltää olevani loogiseen ajatteluun kykenevä
biologinen kokonaisuus tässä maailmankaikkeudessa. Muistin myös vanhan
työtoverini ja ystäväni järkkymättömän uskon vuosien takaa ja tunsin pakottavaa
tarvetta kertoa hänelle omasta uskoontulostani. Olihan hän oivaltanut Jumalan olemassaolon jo paljon minua aikaisemmin ja nuorempana. Hän toivottikin minut veljellisesti
tervetulleeksi ”sekopäitten seurakuntaan.”
Olen pohtinut kokemukseni sisältöä ja tapahtumaketjua,
enkä ole löytänyt siitä mitään epäloogista tai järjenvastaista, mikäli
uskomista Jumalan olemassaoloon ei pidetä järjen vastaisena. Eli mikäli kokemus
oli kuitenkin vain limbisen järjestelmäni tuotos, se osoittaa että limbinen
järjestelmäni kykenee tuottamaan hyvin todentuntuisia ja täysin loogisia
hallusinaatioita. Ja mikäli kyse on jonkinlaisesta aivotoiminnan häiriöstä, on
hämmästyttävää kuinka aivojen häiriötilanne voi tuottaa niin loogisen ja
selkeän hallusinaation. Tosin näiden hallusinaatioiden tuottotaajuus on
harmillisen alhainen; tällä hetkellä (2013) n. 1/53 vuotta ja sisältökin on ollut
melko yksipuolinen ja turhan kaukana minulle tavanomaisemmista päiväunista. Tapahtuma
myös alkoi hyvin nopeasti ja yllättäen ilman, että olisin tuntenut mitään outoa
(huimausta, tajunnan hämärtymistä tms) etukäteen. Oli kuin joku olisi vain
päättänyt, että pyöräillyt seis. Nyt seuraa ohjelmanmuutos!
Seuraavassa oma näkemykseni tapahtuman loogisesta
ketjusta:
1. Olemassaolo
- Jumala osoitti olevansa olemassa koskettamalla minua.
3. Voima
- kosketuksesta
välittyi Jumalan valtava voima, joka suisti minut maahan.
4. Synti
ja armo
- Jumala osoitti (suuresta voimastaan huolimatta)
olevansa armollinen, sillä tunsin olevani syntinen maan matonen, joka on
päässyt osalliseksi Jumalan suunnattomasta armosta. (Kokiessani olevani armon
virrassa).
Juuri armo-sana kuvaa parhaiten kokemustani.
- Näyttäytymällä ylhäällä taivaalla Jumala osoitti
minulle olevansa maailman luoja ja valtias.
Kokemukseni poikkesi myös esim. unista siinä, että olin
koko ajan tietoinen siitä, että ”jotain hyvin merkillistä” tapahtuu ja että
koen jotain hyvin henkilökohtaista. Vaikka havaintoja vastaanottava tajuntani
osa oli käytännössä vieraan voiman hallussa (minulla ei ollut mitään
mahdollisuutta estää tapahtumakulkua sanomalla vaikkapa: ”stop, seis nyt…
hetkinen… ei mitään Jumalaa minun elämääni, en ole sellaista tarvinnut tai
pyytänyt”), kuitenkin kykenin samanaikaisesti tekemään havaintoja kokemastani.
Tällaista en ole kokenut koskaan yöllä unia nähdessäni, vaan olen aina unissani
ollut kokija, jonka tajunta on kokonaisuudessaan unimaailmassa ja totuus on
selvinnyt vasta herättyäni. Jumalan kohdatessani olin koko ajan tietoinen että
”näen unta tai näyn” tai että kokemukseni ei ole peräisin ns.
arkitodellisuudesta ja että tietoisuuteni loogiseen ajatteluun kykenevä osa oli
silti täysin itsenäisenä toiminnassa. Aistini vain oli pakotettu ottamaan
vastaan kuvaamani kokemus.
Nykyään pidän itseänä kreationistina, joka on ateistien ja agnostikkojen mielestä (Esim. Esko Valtaoja on sanonut vetävänsä rajan kreationistien ja itsensä väliin. Karvakuono on kuitenkin käynyt kirjeenvaihtoa hänen kanssaan ja voi olla, että arkiston pökäleissä niitäkin hengen tuotteita voi joskus lukea!) vielä toivottomampi tapaus kuin pelkkä uskovainen. En usko
kehitysoppiin millään tasolla eli en usko kosmiseen, kemialliseen tai
biologiseen evoluutioon. Rationaalisen ajattelukyvyn sokaisevasta uskosta
huolimatta, tai ehkäpä juuri sen takia pyrin jatkuvasti etsimään vahvistusta
omalla maailmankuvalleni lukemalla kirjoja, tieteellisisiä julkaisuja ja seuraamalla
tiedeuutisia.
Olen tunnustanut olevani uskovainen ja kreationisti. Ja
olen myös hyvin voimakkaasti sitoutunut omaan maailmankuvaani. Mutta olenko
sittenkin mennyt ns. halpaan? Onko oma logiikkani pettänyt? Oliko Jumala-kokemukseni
sittenkin vain limbisen järjestelmäni tuottama hallusinaatio, joka tapahtui
juuri otolliseen aikaan maailmankuvani uudelleen muotoutumisen kannalta?
Voisinko vielä hyväksyä järjen viestin ja lakata
”jeesustelemasta”?
Tällä hetkellä pidän sitä hyvin epätodennäköisenä. Enkä usko, että mikään havainto voisi muuttaa käsitystäni Jumalan olemassaolosta. On kuitenkin asioita tai havaintoja, jotka aiheuttaisivat
vakavan kolauksen omalle maailmankuvalleni:
1) Laboratoriossa (tai luonnossa) havaittu spontaani elämän
synty eli kuolleen materian järjestäytyminen itsestään eläväksi.
2) Uusia toimintoja tai rakenteita koodaavien mutaatioiden löytyminen.
3) Uuden (proto)tähden löytyminen avaruudesta.
-Tähtien väitetään syntyvän tiivistymällä tähtien
välisestä pölystä suurissa molekyylipilvissä (GMC). Tähtitieteilijöiden mukaan
avaruudessa on useita äskettäin syntyneitä (newly ignited) prototähtiä, joita
voidaan havaita infrapunateleskoopeilla. Koskaan ei kuitenkaan ole havaittu
syntyneen uutta prototähteä kohtaan, jossa ei aiemmin ollut prototähteä
(itsevalaisevaa kohdetta).
Tähtien synty tai alkuperä tunnetaan huonosti ja jotkut
tähtitieteilijät myöntävät tämän varsin avoimesti.
Huolimatta menestyksestä tähtien elämän ja kuoleman selittäjänä, kosminen evoluutio epäonnistuu eräässä perustavassa kysymyksessä. Se ei kykene selittämään tähtien alkuperää. /4/
4) Fuusioreaktion käynnistyminen prototähdessä.
- Prototähdestä tulee valmis tähti vasta, kun sen ytimessä
käynnistyy fuusioreaktio. Fuusioreaktion käynnistymistä ei ole koskaan havaittu,
eikä sitä voida käytännössä havaita. Prototähteä ei siis voida mitenkään
erottaa valmiista tähdestä. (Siinä vaiheessa, kun sen väitetty kehitys on
edennyt fuusion käynnistymisvaiheeseen).
5) Painovoiman toimintamekanismin löytyminen.
- Painovoiman
toimintamekanismia ei tunneta, vaikka painovoimalle on kehitetty erilaisia selityksiä, esim. gravitonit (ei ole havaittu), massan aiheuttama avaruuden kaareutuminen (kehäpäätelmä).
Uskovaisten ja ateistien välistä suhdetta kuvaan itse seuraavasti:
Sekopäät yrittävät opastaa eksyneitä sokeita. Sokeat eivät tiedä olevansa sokeita,
saatikka eksyneitä, mutta kaikkein vähiten he haluavat opastusta sekopäiltä.
"Itsepetoksen räikeimpiä muotoja lienee
transsendentaalinen illuusio. Siinä itsensä Korkeimman valituksi uskova
ajattelee, että juuri hänelle on annettu lopullinen totuus. Valittu voi myös
uskoa, että Korkein on antanut juuri hänelle tehtäväksi paljastaa ja repiä alas
"eksyneiden" eli eri tavoin asioista ajattelevien
"itsepetokset". /5/
Lähteet:
1. Lindeman, Marjaana & Aarnio, Kia (2006): Superstitious, magical, and paranormal beliefs: ..., Journal of Research in Personality.
2. Louis Pasteur Sorbonnessa 1864.
3. Vastineeni Sundstömin lausuntoon.
4. Lada, Charles J. (2004): Star Formation in the Galaxy, An Observational Overview, Harvard-Smithsonian Center for Astrophysics, Cambridge.
5. Tiede 7/2006.
Tämä kirjoitus on pääosin laadittu vuoteen 2008 mennessä.