torstai 28. helmikuuta 2013

Epigenetiikka on suunniteltu ominaisuus


Evoluutioteoriaa on yritetty ja jouduttu laajentamaan epigenetiikalla, joka on osoittanut, että hankitut ominaisuudet voivat periytyä. Tutkijoiden mukaan epigenetiikka on suunniteltu ominaisuus, joka auttaa eliöitä selviytymään poikkeavassa ympäristössä.

Kuvan DNA-molekyylin molempien kierteiden keskellä olevat sytosiinit ovat metyloituneet. DNA:n metylaatiolla on tärkeä rooli epigeneettisessä geeninsäätelyssä. (Kuva: Christoph Bock, Max Planck Institute for Informatics.)

Tohtori Isabelle Mansuy kirjoittaa:

"DNA:n muutokset ovat satunnaistapahtumia, jotka saavat toiminnallisen merkityksen Darwinin "luonnonvalinnan" kautta. Sitä vastoin epigeneettiset muutokset ympäristövasteena ovat suunniteltuja (designed) toimintoja, jotka auttavat eliötä selviytymään ympäristön asettamista haasteista. Kun nämä ominaisuudet periytyvät uudelle sukupolvelle, niin se syntyy valmistautuneena näihin ympäristöhaasteisiin. Ongelmana ovat kuitenkin periytyneet ominaisuudet, jotka eivät autakaan eliötä sopeutumaan, kuten alttius stressiin tai mikäli ominaisuudet eivät sovellukaan muuttuneeseen ympäristöön."

Epigenetiikasta ei siis ole evoluutioteorian pelastajaksi. Epigenetiikka on suunniteltu ominaisuus, joka tuottaa tietynlaisia muutoksia perimään. Se ei selitä biosfäärin monimuotoisuutta eikä uusien rakenteiden ja toimintojen syntyä.


Lähde:

tiistai 26. helmikuuta 2013

Ribosomi ja muna vai kana ongelma


Rochesterin yliopiston tutkijat ovat havainneet, että E. coli-bakteerissa täytyy RpfA- ja KsgA-proteiinien määrien olla tasapainossa, jotta ribosomit toimivat. Koska ribosomit valmistavat proteiineja, on kyseessä eräs mikrobiologian muna vai kana ongelmista. Biologi Gloria Culver sanoo ratkaisemattoman muna vai kana ongelman jatkuvasti kiusaavan biologeja.

70S ribosomi. (UC)

Mikäli RpfA- ja KsgA-proteiinien konsentraatiot bakteerissa ovat vääriä, ribosomien kokoonpano ei toimi, eivätkä ne kykene valmistamaan proteiineja. Tämän seurauksena bakteeri kuolee.

Biologi Gloria Culver kertoo kuinka proteiinit vaikuttavat ribosomin kokoonpanoon: Ribosomi koostuu suuresta ja pienestä alayksiköstä, joiden täytyy liittyä yhteen toimivan ribosomin aikaansaamiseksi. RpfA-proteiinin ylimäärä jouduttaa kokoonpanoprosessia, joka voi johtaa huonosti toimivaan lopputulokseen. KsgA-proteiinin tehtävänä on sitoutua pienempään alayksikköön ja estää kokoonpanoa alkamasta, ennenkuin suurempi alayksikkö on valmiina.

Culver kertoo RpfA:n ja KsgA:n kuuluvan kategoriaan "mikrobiologian muna vai kana ongelmat." Ne ovat välttämättömiä proteiineja ribosomin  rakentumiselle, mutta ribosomia tarvitaan proteiinien valmistamiseen - mukaanlukien RpfA ja KsgA. Hän kutsuu sitä jatkuvaksi ja biologeja askarruttavaksi kysymykseksi.

Tässä tapauksessa ongelma ei ole loogisen ratkaisun puute tai mahdottomuus. Ongelmana on kehitysoppi, joka etsii ja hyväksyy vain ns. luonnollisia selityksiä. Kaikki on saanut alkunsa itsestään ja kehittynyt itsestään siihen muotoon, minkä me nyt havaitsemme maailmassa.

Ribosomin ja sen kokoonpanolle välttämättömien proteiinien olemassaolo osoittaa, että niiden kaikkien on täytynyt olla olemassa alusta alkaen. Tämän yksinkertaisen loogisen selityksen hyväksyminen on kuitenkin monille liian vaikeaa, koska se johtaa todellisuuskäsityksen laajennukseen, jossa naturalismin asettamat rajat käyvät ahtaaksi.

Mikäli myös kännykät kuuluisivat kehitysopin piiriin, niin mikrosiruologit tuskailisivat sen kysymyksen parissa, että kumpi tuli ensin rauta vai softa? Toimivaa kännykkää ei olisi, jos toinen puuttuu. Onneksi näin ei kuitenkaan ole, sillä eiköhän kännykkäbisneksessä ole harmauden aiheuttajia ihan riittävästi muutenkin.

Rakkikoiruli antaa pisteet Gloria Culverille, joka julkisesti myöntää tämän ongelman olemassaolon. Evoluutiobiologit tuntuvat sen helposti unohtavan.

Asiasta kertova tutkimusraportti on julkaistu Molecular Microbiology-tiedelehdessä.

Ai niin, ja tutkijat uskovat havainnon auttavan kehittämään entistä tehokkaampia mikrobilääkkeitä.


Lähde:

http://www.rochester.edu/news/show.php?id=5652

maanantai 25. helmikuuta 2013

Pseudogeeneillä onkin toiminto


Pseudogeenejä on pidetty toimimattomina geenikopioina. Kansainvälinen tutkijaryhmä on havainnut ensimmäistä kertaa pseudogeenillä toiminnon. Asiasta kertova tutkimusraportti on julkaistu Nature Structural and Molecular Biology-tiedelehdessä.

Monet syövät syntyvät, koska kasvaimien kasvua ehkäisevät geenit eivät toimi kunnolla. Uudessa tutkimuksessa havaittiin, että 'roska-DNA:na' pidetyt pseudogeenit voivat aktivoida kasvaimia ehkäiseviä geenejä. 

Uuden Etelä-Walesin yliopiston apulaisprofessorin Kevin Morrisin johtama kansainvälinen tutkimusryhmä on havainnut, että "roska-DNA:na" pidetyt pseudogeenit voivat säädellä syöpägeenejä. Tutkijat havaitsivat uuden mekanismin, joka aktivoi toimimattomia (sammuneita) geenejä.

Tutkimusraportissa  kerrotaan kuinka kasvaimia vaimentavaa geeniä, PTEN, säädellään. Monissa syövissä -ihosyöpä mukaanlukien - PTEN on sammunut.

"Osoitamme, että PTEN-geenin säätely on monimutkainen ja monitasoinen prosessi, mutta saattaa olla mahdollista aktivoida se syöpäsolussa," Morris sanoo.

Vain alle 2 prosenttia ihmisen geeneistä koodaa proteiineja. Loppuosaa on pidetty toimimattomana "roska-DNA:na". Osaa roska-DNA:sta on kutsuttu pseudogeeneiksi, koska ne muistuttavat tunnettuja geenejä.

Uusi tutkimus osoittaa, että pseudogeeni säätelee kasvaimia vaimentavaa PTEN-geeniä ja merkittävää tässä on se, että pseudogeeni käyttää säätelyyn kahta erilaista mekanismia. Pseudogeenin RNA ohjaa PTEN-geenin aktiivisuutta ja sen omaa RNA:n tuottoa. Se myös ohjaa valmistaako PTEN-geeni proteiinia vai tuotetaanko proteiini muualla solussa.

"Tämä on ensimmäinen kerta, kun pseudogeenin kaksi erilaista toimintamekanismia on havaittu," Morris kertoo.

Vaikka tutkimuksessa tarkasteltiin vain yhtä geeniä, sitä voitaneen soveltaa laajemminkin genomiin. "On syytä olettaa, että jokaisella geenillä on pseudogeeni," Morris toteaa.

Tutkimusryhmään kuului tiedemiehiä myös Karoliinisesta Instituutista (Ruotsi) ja Scripps Research Instituutista (USA).

ENCODE-projekti kertoi viime syksynä, että "roska-DNA" ei olekaan evoluution kuluessa kertynyttä hyödytöntä roskaa, vaan sillä on toiminto.

Vain muutama päivä sitten Scientific Americanin kolumnisti Ashutosh Jogalekar hyökkäsi tunteellisessa blogikirjoituksessaan ENCODE-projektin tuloksia vastaan. Ne ovat sopimattomia Jogalekarin naturalistisen maailmankuvan kanssa. Hauska yhteensattuma on se, että blogissaan Jogalekar kirjoittaa myös pseudogeeneistä:

"Pseudogeenit ovat erityisen mielenkiintoisia esimerkkejä, koska niiden tiedetään olevan toimimattomia kopioita proteiineja koodaavista geeneistä. Pseudogeenien lukumäärä on lisääntynyt, kun proteiineja koodaavien geenien määrä on vähentynyt. Me tiedämme, että ne ovat nimensä mukaisesti toimimattomia."

Mikäli Jogalekarilla ei olisi ollut niin suurta tarvetta tunteenomaisesti puolustaa omaa maailmankuvaansa, hän olisi voinut suhtautua ENCODE-projektin tuloksiin avoimemmin ja säilyttää uskottavuutensa tiede-bloggaajana.

Juha Leinivaaran mukaan pseudogeenit ovat todisteita yhteisestä polveutumisesta:

"Ihmisillä ja simpansseilla on samat kahdeksan mutaatiota(deleetiota) toimimattomassa pseudogeenissä. Muistakaa, että mutaatiot ovat sattumanvaraisia. Tai Älykäs suunnittelija on käynyt tarkoituksella deletoimassa geeniä samoista kohdista?"

Tätä kysymystä onkin nyt hyvä pohtia! Onko tärkeä osa geenisäätelyä (pseudogeeni) todiste evoluution kuluessa kertyneestä hyödyttömästä roskasta vai Älykkäästä suunnittelijasta, kuten Paholaisen Asianajaja on ilkikurisesti arvellut?


Lähde:

http://www.sciencealert.com.au/news/20132502-24088.html?utm_source=feedburner&utm_medium=feed&utm_campaign=Feed%3A+sciencealert-latestnews+%28ScienceAlert-Latest+Stories%29

perjantai 22. helmikuuta 2013

Kuukivistä löydetty vesi kyseenalaistaa kuun syntyteorian


Michiganin yliopistossa tehdyn tutkimuksen mukaan kuun sisäosat ovat sisältäneet vettä jo hyvin varhain olemassaolonsa aikana. Tämä havainto kyseenalaistaa vallitsevan teorian kuun muodostumisesta. Sen mukaan kuu syntyi maan ja pikkuplaneetan törmäyksessä irronneesta materiasta. Tutkimusraportti on julkaistu Nature Geoscience-tiedelehdessä.

Uusi tutkimus kyseenalaistaa törmäysteorian kuun synnyn selittäjänä. (asterisk.apod.com)

Apollolennoilta tuotujen kuukivien tutkimus on osoittanut, että kuun sisus on sisältänyt vettä jo silloin, kun se on ollut sulaa materiaalia. Tämä havainto on ristiriidassa vallitsevan käsityksen kanssa, jonka mukaan kuuhun on tullut vettä vasta sen muodostumisen jälkeen. Tämä vesi olisi peräisin aurinkotuulesta ja pienistä meteoriiteista.

"Koska nämä ovat vanhimpia kuukiviä, vettä on täytynyt olla kuussa jo muodostumisvaiheessa," Youxue Zhang kertoo. "Tätä on vaikea selittää nykyisellä kuun syntyteorialla, jonka mukaan kuu on syntynyt pikkuplaneetan törmätessä proto-maahan."

Mikäli vallitseva käsitys kuun synnystä olisi oikea, niin törmäyksen kuuma materiapurkaus olisi poistanut kaikki jäljet vedestä kuun pinnalta. Tutkijat mittasivat kuukivien vesipitoisuudeksi 6 miljoonasosaa, mikä on paljon enemmän kuin törmäysteorian antama ennuste.

Vaikka kuun syntyä on pidetty ratkaistuna ongelmana, niin nyt tämä kysymys on edelleen avoin. Emmekä tiedä sitäkään, aikovatko tutkijat joskus ratkaista kuun syntyongelman lopullisesti.

Kehitysopillisilla tarinoilla on yksi yhteinen piirre. Ennemmin tai myöhemmin uudet tutkimustulokset osoittavat ne mielikuvituksen tuotteiksi. Samalla huomaamme, että ns. tieteellinen totuus on vain kulttuurimme luoma käsite, jolla ei välttämättä ole mitään tekemistä totuuden tai todellisuuden kanssa.


Lähde:

http://www.sciencerecorder.com/news/water-discovered-in-apollo-lunar-rocks-may-upend-theory-of-moons-origin/

torstai 21. helmikuuta 2013

Tutkijat selvittivät merkittävän antibiootin toiminnan


Kansainvälinen tutkijaryhmä on havainnut, että hikoillessa ihmisen iho tuottaa dermicidin-antibioottia, joka on tehokas lääke tuberkuloosia ja muita vakavia infektioita aiheuttavia bakteereita vastaan. Siitä voi  olla apua uusien mikrobilääkkeiden kehittämisessä.

Hikoilu edistää terveyttä, mutta sosiaalisessa kanssakäymisessä se helposti unohtuu. (sweatfree.com.au)

Hikoilu levittää ihollemme tehokasta antibioottia, joka suojaa meitä vaarallisilta mikrobeilta. Nämä antibakteeriset peptidit (AMPs) ovat tehokkaampia kuin tavanomaiset antibiootit, koska bakteerit eivät kykene kehittämään niin nopeasti resistenssiä niitä vastaan.

Tutkijat ovat selvittäneet antibiootin atomirakenteen, mikä auttaa heitä määrittämään sen toimintamekanismin. Vaikka tällä hetkellä tunnetaan n. 1700 erilaista antibioottia, niin niiden toiminta on tunnettu huonosti.

Antibiootin kohteena on bakteerin soluseinä, jota ei voi muuttaa nopeasti hyökkäyksen torjumiseksi. Tästä syystä AMP:t ovat potentiaalisia uuden sukupolven mikrobilääkkeiden lähtöaineita.

Dermicidin aktivoituu suolaisessa ja heikosti happamassa hiessä. Molekyyli muodostaa bakteerin soluseinän läpäiseviä pieniä kanavia, joita pitkin bakteeriin virtaa hien sisältämiä varautuneita sinkkipartikkeleita ja vettä. Tämän seurauksena bakteeri kuolee.

Tutkijat havaitsivat, että kanavat ovat epätavallisen pitkiä, läpäisykykyisiä ja muunneltavia. Ne edustavat  uutta kalvoproteiinien luokkaa.

Tutkijoiden mukaan dermicidin soveltuu hyvin monenlaisten soluseinämien läpäisyyn, mikä ilmeisesti selittää sen laajan käyttöalueen - bakteereista sieniin.

Antibiootti tehoaa tuberkuloosin aiheuttajaan - Mycobacterium tuberculosis - sekä Staphylococcus aureus-bakteeriin, joka tunnetaan sairaalainfektioiden aiheuttajana (MRSA).

"Nyt kun me tiedämme, kuinka nämä antibiootit toimivat, me voimme tämän perusteella kehittää uusia entistä tehokkaampia mikrobilääkkeitä," tohtori Ullrich Zachariae Edinburgin yliopistosta sanoo.

Kannattaa siis hikoilla ja luonnosta kannattaa ottaa oppia.


Lähde:

http://esciencenews.com/articles/2013/02/21/scientists.unveil.secrets.important.natural.antibiotic

keskiviikko 20. helmikuuta 2013

Ruotsalaistutkija: evoluutio ei ole vähittäistä


Ruotsalaistutkijan mukaan eliöillä on rajallinen kyky sopeutua ympäristöön. Hänen tutkimustuloksensa osoittavat, että eliöt eivät muutu vähittäin, kuten evoluutioteoriassa oletetaan, vaan yht'äkkisesti uusien lajien ilmaantuessa.

(telegraph.co.uk)

Evolutiivinen pysyvyys (evolutionary stasis) on vaihtoehtoinen tulkinta yleisesti hyväksytylle uusdarwinismille. Se tarkoittaa, että useimmat lajit näyttävät muuttuvan vain vähän historiansa aikana. Sensijaan evoluutio näyttää etenevän hyppäyksittäin, minkä seurauksena voi olla yhden lajin muuttuminen kahdeksi eri lajiksi. Tämä hyppäyksellinen evoluutiomalli (punktualismi) on lähtoisin paleontologista, jonka havainnot eivät tue vähittäistä evoluutiota. Paleontologit eivät ole löytäneet fossiilisia välimuotoja.

Umean yliopiston tutkija Folmer Bokma on kehittänyt algoritmeja, joiden avulla voidaan havaita nykyisten lajien [evolutiivinen] pysyvyys. Menetelmä perustuu DNA-vertailujen avulla rakennettuun evoluutiopuuhun. Sen jälkeen tilastollisten menetelmien avulla rekonstruoidaan eliöiden eri piirteiden evoluutio.

Folmer Bokma on analysoinut useiden eläinryhmien ruumiinkokoa. Hänen tuloksensa osoittavat, että lajit eivät muutu vähittäin, niinkuin uusdarwinismissa oletetaan, vaan uudet lajit ilmaantuvat yht'äkkisesti. Tämä tarkoittaa sitä, että eliöt eivät sopeudu ympäristön muutoksiin, vaan kuolevat sukupuuttoon. Tämä tapahtuu siitä huolimatta, että yksilöissä on tarpeeksi geneettistä monimuotoisuutta sopeutumiseen. Tämä on paradoksi.

"Uskon, että tämän paradoksin selittää se, että monet piirteet on suunniteltu (designed) ensisijaisesti toimimaan yhdessä lajin sisällä," Bokma sanoo.

"Jääkarhun proteiinit eivät ole sopeutuneet pohjoisnavan lämpötilaan, vaan normaaliin ruumiinlämpöön (37 C). Jääkarhulla on sama ruumiinlämpö, kuin aavikon kamelilla, joka elää hyvin erilaisessa ympäristössä. Jotta ruumiinlämpötila voisi muuttua, se vaatisi useita samanaikaisia ja samaan suuntaan tapahtuvia geneettisiä muutoksia. Tämä on hyvin epätodennäköistä. Siksi lajien ruumiinlämpö ei sopeudu ympäristön lämpötilaan, vaan jääkarhulla ja kamelilla on sama ruumiinlämpö, kuin muillakin nisäkkäillä."

Evoluutio rajoituu tämän vuoksi piirteisiin, joihin ei liity monimutkaisia kytkentöjä.

Bokma on siis osoittanut, ettei havainnot eikä todennäköisyyslaskelmat tue kehitysopillista väitettä lajien vähittäisestä muuttumisesta toisiksi lajeiksi. Uudet lajit ilmaantuvat yht'äkkiä [fossiiliaineistoon]. Bokma on aivan oikein todennut, että eliöiden monimutkaisia kytkentöjä sisältävät [hienosäädetyt] rakenteet eivät voi muuttua sattumaan perustuvan prosessin avulla. Tämä vaatisi liian monta samanaikaista ja samaan suuntaa vaikuttavaa muutosta. Kala ei ole voinut muuttua sammakkoeläimeksi... eikä matelija nisäkkääksi. Bokman havainnot osoittavat, että vain pienet muutokset - mikroevoluutio - ovat mahdollisia.


Lähde:

http://www.teknat.umu.se/english/about-the-faculty/news/newsdetailpage/new-species-appear-to-arise-from-sudden-changes-.cid209290

maanantai 18. helmikuuta 2013

Umpilisäke ei olekaan surkastuma


Umpilisäke ei olekaan surkastuma, niinkuin kehitysopin puitteissa on väitetty. Uuden tutkimuksen mukaan umpilisäke on kehittynyt nisäkkäissä ainakin 32 kertaa.

Matomaista umpilisäkettä on pidetty suolen osan surkastumana, joka syntyi kun apinat alkoivat syödä hedelmiä.(Credit: iStockphoto/Thinkstock; (Inset) Ingram Publishing/Thinkstock)

Kehitysopin mukaan ihmisen ja monien muiden nisäkkäiden umpilisäke on surkastuma, joka on syntynyt siten, että sen alkuperäinen toiminto on evoluution kuluessa hävinnyt ja tilalle on tullut uusi toiminto. Lukion biologian oppikirjassa tarina menee näin:

"Eläimillä on monia erilaisia elimiä ja rakenteita, jotka ovat joko surkastuneita ja toimimattomia jäännöksiä muilla eläimillä toimivista elimistä tai joiden toiminta on muuttunut erilaiseksi. Tuttuja ihmisen surkastumia ovat korvanliikuttajalihakset, häntänikamat, vilkkuluomi ja karvapeitteen jäänteet. Ihmisellä umpilisäke ei liioin enää hajota selluloosaa (kuten esimerkiksi jyrsijöillä), vaan siitä on tullut infektioita torjuvan imukudosjärjestelmän osa." (Valste et al. 2005) (Lihavointi alkuperäistekstissä)

Kansainvälisen tutkimusryhmän tekemä selvitys osoittaa, että umpilisäke ei olekaan evoluution kuluessa ruokavalion muutoksesta johtuva surkastuma, vaan funktionaalinen rakenne, joka on kehittynyt nisäkkäissä ainakin 32 kertaa.

Tutkijat tarkastelivat 50 nisäkäslajia, joilla on umpilisäke. He lisäsivät eläimien fylogeneettiseen evoluutiopuuhun tiedot ruokavaliosta, minkä perusteella oli mahdollista päätellä liittyikö umpilisäkkeen ilmaantumiseen ruokavalion muutos. Useimmissa tapauksissa ei ollut merkkejä ruokavalion muutoksesta. Tämä tarkoittaa sitä, että umpilisäke ei ole surkastuma, kuten kehitysopissa on tähän asti väitetty. Väitteen esitti ensimmäisenä Charles Darwin.

Michiganin yliopiston evoluutiobiologi Randolph Nesse toteaa: "Johtopäätös, että umpilisäke on kehittynyt [erikseen] 32 kertaa on hämmästyttävä. Pidän heidän argumenttiaan umpisuolen ja umpilisäkkeen koon positiivisesta korrelaatiosta vakuuttavana Darwinin hypoteesin kumoajana."

Uusi tutkimustulos vahvistaa myös käsitystä, että umpilisäkkeellä on tärkeä tehtävä säilyttää suolen normaalia bakteerikantaa vaikeiden suolistoinfektioiden aikana.

Tämän tutkimuksen myötä voidaan taas yksi osa kehitysopillista tarinointia siirtää viihdyttävien muistojen arkistoon. Vielä kun loputkin kehitysopilliset jäänteet (fylogeneettinen evoluutiopuu) heitetään tunkiolle, niin ollaan aika lähellä todellista tieteenteon ihannetta.


Lähde:

http://news.sciencemag.org/sciencenow/2013/02/appendix-evolved-more-than-30-ti.html

Evoluutio tuotti karvattoman ihon tatuoitavaksi


Penn State yliopiston antropologian professorin Nina Jablonskin mukaan evoluutio tuotti karvattoman ihon, jotta ihmiselle ei tulisi kuuma. Karvatonta ihoa oli myös mahdollista käyttää itseilmaisuun.

Kuvan nainen ei liity tekstissä mainittuun kehitysopilliseen tarinointiin.(womenwithink.tumblr.com)

Nina Jablonskin mukaan  varhaiset ihmiset kehittyivät karvattomiksi 1,5 - 2 miljoonaa vuotta sitten, jotta kehon ylimääräinen lämpö voisi poistua hikoiluna. Myöhemmin ihmiset alkoivat maalata ihoaan lisätäkseen viehätysvoimaansa ja osoittaakseen ryhmään kuulumista.

"Ennen karvattoman ihon kehittymistä, ihmiset olivat nykyisten simpanssien kaltaisia karvapeitteisiä olentoja," Jablonski sanoo. "Ihon maalaaminen ei olisi mahdollista, mikäli ihmiset olisivat karvaisia."

Artikkelin mukaan [muinaisten eliöiden] ihon tutkinen on vaikeaa, koska iho säilyy vain muutamia tuhansia vuosia. Luut sensijaan voivat säilyä miljoonia vuosia.

Jablonski kertoo ajankohta-arvion, ihmisen kehittymisestä karvattomaksi, perustuvan fossiiliaineistoon ja ihon pigmenttigeenien molekulaarisen historiatutkimukseen. "Löysimme paljon molekyyligeneettistä todistusaineistoa siitä, milloin ihmisen kehittyminen karvattomaksi alkoi."

Aikaisemmin ihmisen karvattomuutta selitettiin ns. vesiapinateorialla, jonka mukaan joku ihmisen varhaisista esi-isistä oli mieltynyt vesielämään. Jablonskin mukaan fossiiliaineisto, genetiikka tai ympäristötodisteet eivät tue tätä teoriaa.

Penn State yliopiston uutisartikkelissa todetaan, että iho ei säily pitkiä aikoja (ei fossiloidu). Kuinka siis ihmisen muuttuminen karvattomaksi on voitu todentaa fossiiliaineiston perusteella?

Geenitkään eivät fossiloidu. Kuinka siis molekyyligenetiikan keinoin on voitu osoittaa ihmisen karvattomaksi muuttumisen ajankohta?

Vastaus molempiin kysymyksiin on mielikuvitus. Ihminen on etevä keksimään erilaisia selityksiä ja tulkintoja havainnoille, jotka eivät sellaisenaan kelpaa empiiriseksi todistusaineistoksi. Vesiapinateoria on yksi hyvä esimerkki ihmisen mielikuvitusavaruuden laajuudesta.

Kehitysopin mukaan ihminen syntyi Afrikassa, joka on tunnetusti lämmin paikka. Miksi ihmisen esi-isille alunperin kehittyi karvapeite, jos siitä on haittaa lämpimässä ilmanalassa? Entä miksi evoluutio ei ole tuottanut pohjoisessa asuville ihmisille karvapeitettä?

Eikä karvapeitteen tai jonkun muun ominaisuuden häviäminen eliöstä todista evoluution kykyä tuottaa uusia toimintoja tai rakenteita.

Kehitysopissa on se hyvä puoli, että se tarjoaa monille ihmisille mahdollisuuden käyttää mielikuvitusta, joka on eräs suurimmista lahjoistamme.


Lähde:

http://news.psu.edu/story/264369/2013/02/16/research/evolution-helped-turn-hairless-skin-canvas-self-expression

sunnuntai 17. helmikuuta 2013

Bioniset proteiinit jäljittelevät luonnon proteiinien toimintoja


Itävaltalaiset fyysikot ovat valmistaneet bionisia proteiineja, jotka jäljittelevät luonnon proteiinien toimintoja. Bionisista proteiineista voi olla hyötyä lääkkeiden kehityksessä. Asiasta kertova tutkimusraportti on julkaistu Physical Review Letters-tiedelehdessä.

Bioninen proteiini. (Kuva: Ivan Coluzza)

Proteiinit ovat elävien organismin perusrakennuspalikoita. Niitä kutsutaan usein molekyylikoneiksi, koska ne kykenevät suorittamaan erilaisia monimutkaisia biokemiallisia prosesseja. Esimerkiksi lihaksen supistuminen perustuu useiden proteiinien samanaikaiseen muodonmuutokseen. Jotkut proteiinit valmistavat ja korjaavat  toisia proteiineja.

"Proteiinien hämmästyttävien biomekaanisten toimintojen jäljitteleminen ja toteuttaminen kokonaan keinotekoisessa ympäristössä on meidän pitkän tähtäimen tavoitteemme," kertoo Ivan Coluzza Wienin yliopiston fysiikan laitokselta.

Tutkijaryhmä on esittänyt ensimmäisen esimerkin kokonaan keinotekoisesta biomimeettisestä proteiinimallista, joka kykenee "laskostumaan" haluttuun muotoon. Suurta laskentatehoa vaativilla tietokonesimulaatioilla tutkijat ovat selvittäneet [luonnon] proteiinien keskeisiä piirteitä, joiden avulla ne kykenevät suorittamaan geneettiseen koodiin kirjoitetun ohjelman.

Tällä hetkellä tutkijaryhmä yrittää valmistaa bionisia proteiineja laboratoriossa käyttämällä erityisiä toiminnallisia nanopartikkeleita. Partikkelit liitetään yhteen ketjuiksi tietokonesimulaatioiden osoittamaan järjestykseen, jolloin ne laskostuvat haluttuun muotoon. Keinotekoisia proteiineja voidaan mahdollisesti käyttää lääkeaineiden kuljetukseen elimistössä tai entsyymien kaltaisina katalyytteinä.

Tässä uutisessa ei ollut mitään erityistä uutta. Keinotekoisten proteiinien valmistaminen vaatii älykästä suunnittelua, paljon laskentatehoa ja hyviä mallikappaleita. Nämä "hämmästyttäviä biomekaanisia" toimintoja suorittavat mallikappaleet ovat kehitysopin mukaan ilmaantuneet maailmaan ilman älykästä vaikutinta tai suurta laskentatehoa.

Ja kaikesta älyä vaativista ponnisteluista huolimatta, nämä bioniset hengen tuotteet ovat vielä korkeintaan kalpea aavistus tai toiveajattelua edustava idea, esikuviinsa verrattuna.



Lähde:

http://medienportal.univie.ac.at/presse/aktuelle-pressemeldungen/detailansicht/artikel/nano-machines-for-bionic-proteins/

perjantai 15. helmikuuta 2013

Ihmisen kuulo päihittää Fourierin epätarkkuusperiaatteen


Fyysikot ovat havainneet, että ihmisen kuulo kykenee erottamaan äänen taajuuksia ja järjestyksiä yli 10 kertaa Fourierin epätarkkuusperiaatteen asettamaa raja-arvoa tarkemmin. Tulos käytännössä ulosmittaa suurimman osan ihmisen kuuloa mallintavista algoritmeista, koska vain muutama niistä yltää ihmisen kuulon vaikuttavaan suorituskykyyn.

Jokainen piste osoittaa koehenkilön suoritusta, kun tehtävänä oli arvioida äänen taajuutta ja kestoaikaa. Taajuus on Y-akselilla ja aika X-akselilla. Kaikki pisteet mustan suorakaiteen sisällä päihittävät Fourierin epätarkkuusperiaatteen. Credit: Oppenheim and Magnasco ©2013 American Physical Society

Fourierin epätarkkuusperiaatteen mukaan äänisignaaleihin liittyy aina aika-taajuus kompromissi siten, että mitä lyhyempi äänen kestoaika sitä laajempi taajuuskaista vaaditaan äänen aikaansaamiseksi. Eli kapeakaistainen ääni vaatii pidemmän toistoajan. Epätarkkuusperiaate rajoittaa samanaikaisten taajuus-kestoaika mittausten tarkkuutta.

Paras koehenkilö (ammattimuusikko) päihitti Fourierin epätarkkuusperiaatteen 13 kertaisesti. Tutkijat uskovat, että ihmisen erinomainen kuulo johtuu osoittain korvan simpukan rakenteesta ja epälineaarisuuksista. Aikaisemmin on osoitettu, että lineaariset järjestelmät eivät voi ylittää epätarkkuusperiaatetta.

Tutkijoiden mukaan ihmisen erinomaisen kuulojärjestelmän toimintamekanismin selvittämisestä olisi hyötyä monissa sovelluksissa: puheen tunnistaminen, äänianalyysi, tutka-ja kaikuluotaimet sekä radioastronomia.

Älykkäät suunnittelijat ovat siis kovin innokkaasti ottamassa oppia sattumalta syntyneestä järjestelmästä, jonka he havaitsevat olevan teknisesti erittäin korkealaatuinen. Aivan kuin se olisi erittäin etevän insinöörin suunnittelema.


Lähde:

http://phys.org/news/2013-02-human-fourier-uncertainty-principle.html#ajTabs

Prionit aiheuttavat hullun lehmän tautia ja auttavat aivoja kehittymään


Virheellisesti laskostuneet prionit aiheuttavat hullun lehmän tautia. Nyt tutkijat ovat havainneet, että näillä proteiineilla on tärkeä rooli neuronien kehityksessä. Tutkimusraportti on julkaistu Journal of Neuroscience-tiedelehdessä.

Väärin laskostuneet prionit (oikealla) aiheuttavat sairauksia (ihmisellä Creutzfeldt-Jakobin taudin), mutta oikein laskostuneena (vasemmalla) sama proteiini on hyödyllinen. (N. ENGL. J. MED. 344, 1516-1526 (2001).)

Tutkimusryhmä kertoo, että prionit liittyvät mukautuvaan kehitykseen (developmental plasticity) eli prosessiin, jossa kasvavien aivojen neuronien rakenne ja toiminta muotoutuu kokemuksen mukaan.

Prioneja (PrPC)on jokaisessa solussa ja ne auttavat ylläpitämään hermoja suojaavia myeliinituppeja. Mutta erityisen paljon niitä on kehittyvissä neuroneissa.

Neurobiologi Enrico Cherubini kollegoineen vertasi hippokampuksen sähköisen ärsytyksen vaikutusta 3-7 päivän ikäisillä terveillä (prionien määrä normaali) ja sairailla (prionigeeni puuttuu) hiirillä. Elektrodien avulla he stimuloivat yksittäisiä soluja samanaikaisesti, kun soluissa tapahtui spontaani sähköinen aktivaatio tai he stimuloivat toisiinsa kytkeytyneitä soluja samanaikaisesti. Terveillä hiirillä sähköinen ärsytys molemmilla tavoilla vahvisti neuronien välisiä linkkejä. Tätä vahvistumista kutsutaan pitkäaikaiseksi potentiaatioksi (long-term potentiation). Sensijaan sairaissa hiirissä vaikutus oli päinvastainen eli stimulaatio heikensi neuraalisia linkkejä.

Lisätutkimukset osoittivat, että terveissä hiirissä potentiaation aiheutti proteiini-kinaasi-A entsyymin aktivaatio. Sairailla hiirillä negatiivisen reaktion aiheutti proteiini-lipaasi-C entsyymin aktivaatio.

Cherubini kollegoineen haluaa nyt tunnistaa ne molekyylit, jotka välittävät prionien signaalin solukalvolta solun sisään.

Prionit ovat yksi esimerkki solun hienosäädetystä järjestelmästä, jolle mutaatiot ja muut poikkeavuudet aiheuttavat vain haittaa. Kuinka  "kehittyvässä" solussa neuronit olisivat voineet toimia ilman täysin toimintakykyisiä prioneja?


Lähde:

http://www.nature.com/news/proteins-behind-mad-cow-disease-also-help-brain-to-develop-1.12428




keskiviikko 13. helmikuuta 2013

Arkiston pökäleitä, osa 4


Vaikka karvakuono kirjoittaa tätä kehitysoppikritiikkiä sisältävää blogia, niin karvakuonokin on joskus uskonut kehitysoppiin. Ainakin ennen vuotta 2006, jolloin karvakuono lopullisesti menetti uskonsa siihen. Seuraavassa on kertomus siitä, kuinka tämä perusteellinen maailmankuvan muutos tasan 7 vuotta sitten tapahtui.

(geekblz.deviantart.com)

Kuinka minusta tuli karvakuono

Olen työläisperheen esikoinen. Vanhempani eivät olleet uskonnollisia, vaikka muistankin äitini opettaneen minulle iltarukouksen, kun olin pieni lapsi. Rippikoulun kävin, koska kaikki kaveritkin kävivät. Rippikoulussa opeteltiin ulkoa uskontunnustus ja isä meidän rukous. Armeijassa olin maastoharjoituksessa kahdestaan minua vanhemman varusmiehen kanssa, joka alkoi puhua uskosta. Hän kertoi olevansa uskovainen ja kysyi minun vakaumuksestani sekä tavallaan suositteli minulle uskoa tyyliin: mitään en ainakaan häviä, voin vain voittaa tai saada jotain. Asia ei kuitenkaan yhtään kiinnostanut minua.

Myöhemmin eräässä kesätyöpaikassa minulla oli uskovainen työtoveri, jota vastaan väittelimme yhdessä veljeni kanssa, joka sattui olemaan samassa työpaikassa. Nokkelista väitteistämme - että kukas sen Jumalan sitten on luonut? - huolimatta työtoverini pysyi järkähtämättömänä kannassaan. Silloin vain ihmettelin kuinka teknillisessä korkeakoulussa opiskeleva ja tutkijan uralle tähtäävä henkilö saattoi uskoa johonkin henkiolentoon. Mutta erityisesti mieleen jäi hänen järkkymätön uskonsa.

Itse pidin itseäni lähinnä ateistina. Koulussa olin opiskellut biologiat ja evoluutio-opit niinkuin muutkin juurikaan pohtimatta opetetun asian sisältöä. Uskonasiat eivät minua kiinnostaneet ja uskovaisia pidin harmittomina hihhuleina, kunhan eivät yrittäneet saarnata minulle mitään. Uskonnonkokeessa kirjoitin Martin Luther Kingistä (jota ihailin), kun olisi pitänyt kirjoittaa Martti Lutherista. Myöhemmin on kyllä hävettänyt. En saanut kuitenkaan ehtoja, mutta uskontonumeroni oli todistukseni huonoin numero.

Elämä jatkui kohtalaisen tavanomaisia polkuja. Tyttöystäni tuli raskaaksi ja naimisiinkin mentiin. Myöhemmin lapsia syntyi vielä kolme lisää. Itse olenkin määritellyt asian seuraavasti: ensimmäinen ja viimeinen olivat puhtaita vahinkoja. Kahdesta muusta en ole ihan varma. Erosin myös kirkosta. Ateistisesta maailmankatsomuksestani huolimatta jossain vaiheessa (olin varmaan lähempänä 40 ikävuotta) huomasin vain, että minun oli vaikea hyväksyä tai ymmärtää monia TV:n luontodokumenttien evoluutiota koskevia väitteitä. Ne vain jotenkin sotivat omaa logiikkaani vastaan. Tämä näkemys, jota monet varmaan kutsuisivat intuitioksi vahvistui vähitellen.

(tuvy.com)

Aikaisemmat tutkimukset ovat osoittaneet, että taikausko liittyy selkeämmin taipumukseen luottaa intuitiiviseen ajatteluun, kuin  analyyttiseen ajatteluun. Tämä tukee väitettämme, että taikausko perustuu varhaisiän intuitioihin. /1/

Asiaan ei kuitenkaan liittynyt mitään uskonnollista ulottuvuutta. Aloin myös pohtia elämän syntyä ja lopputuloksena oli, että en voinut hyväksyä ajatusta elämän spontaanista synnystä eli että kuollut materia olisi itsestään järjestäytynyt eläväksi. Minulla on ollut kaksi asiaan liittyvää eräänlaista skenaariota. Jos otan maasta käteeni hiekkaa, niin vallitsevan tieteellisen käsityksen mukaan käytännössä pidän kädessäni kaukaisia esi-isiäni. Ennenkuin maapallolla oli mitään orgaanista ainetta (elämää), täällä on ollut vain ”hiekkaa”, vettä ja joitain kaasuja. Toisessa skenaariossa pöydälleni tuodaan vikaantunut tietokone eli laite, jonka toiminta perustuu varsin yksinkertaiseen binäärilogiikkaan. Voidaan sanoa, että tietokone sisältää melko kattavan valikoiman maapallolta löytyviä alkuaineita. Mikäli vikaantuneelle tietokoneelle annetaan vain aikaa ja ns. valohoitoa, pidän todennäköisempänä, että siinä oleva vika korjaantuu itsestään, kuin että tietokoneen sisältämä materia järjestäytyisi itsestään eläväksi. Kun kerroin tämän vertauksen työtoverilleni, hän ei sitä hyväksynyt vaan väitti, että yksinkertaisimmat solut eivät ole juurikaan binäärilogiikkaan perustuvaa laitetta monimutkaisempia! (Ja voinevat siis helposti syntyä itsestään, kuten vikaantunut tietokonekin voi korjaantua itsestään?!)

Huomasin olevani tilanteessa, jossa minun oli pakko hyväksyä Luojan olemassaolo. Aluksi hyväksyin Luojan olemassaolon vain periaatteella ”toistaiseksi” eli kunnes löydän toisen/paremman selityksen. Olin samalla kuin huomaamatta etääntynyt ateismista, joka ideologiana oli hallinnut elämääni. Pidin pohdiskelujani edelleen kuitenkin vain ”akateemisina” eli vain loogisina vailla uskonnollista yhteyttä.

Kului pari vuotta eikä asiassa tapahtunut mitään ”edistystä”. Varmaankin siksi, että en kokenut asiaa niin merkittäväksi, että siihen olisi pitänyt ”panostaa” enemmän. Muistan kerran nähneeni kirjakaupan ikkunassa kirjan, jossa nimensä mukaan suhtauduttiin kriittisesti evoluutioteoriaan. Silloin ajattelin, että on olemassa näköjään joku muukin, joka ei ilmeisesti usko evoluutioon. Asia ei kuitenkaan kiinnostanut niin paljoa, että olisin mennyt kauppaan katsomaan kirjaa. (Myöhemmin olen kirjan kyllä hankkinut).

Sitten alkuvuodesta 2006 asia alkoi kiinnostamaan minua niin paljon, että päätin ryhtyä selvittämään sitä tarkemmin. Aluksi etsin tietoa siitä, miten tiede selittää elämän synnyn. Hyvin nopeasti huomasin, että ei siitä oikeastaan tiedetä paljoakaan. Arvauksia ja uskomuksia on sitäkin enemmän. Pasteurin väite vuodelta 1864, että vain elämä synnyttää elämää, on edelleen kiistaton.

"Ja siksi, hyvät herrat, voin näyttää tätä nestettä ja sanoa teille, että vesipisarani on peräisin valtavasta luomistapahtumasta ja että olen antanut kaikki ne aineet, jotka ovat tarpeen mikroskooppisten organismien kehitykselle. Ja olen odottanut, olen tarkkaillut, olen kysynyt siltä - olen pyytänyt sitä näyttämään minulle ensiluomisen kauniin näytelmän. Mutta se pysyy mykkänä, mykkänä kaikki nämä vuodet, joina koe on ollut käynnissä. Se on mykkä, koska en ole päästänyt siihen sellaista mitä ihminen ei pysty vielä tuottamaan: ilmassa leijuvia itiöitä, elämän merkkejä, sillä elämä piilee itiöissä ja itiö merkitsee elämää. Koskaan enää ei oppi spontaanista synnystä, alkusynnystä, toivu tämän yksinkertaisen kokeen murhaavasta iskusta." /2/

Louis Pasteur. (Kuva: David Wood)

Törmäsin myös evoluutiokriittiseen aineistoon ja huomasin, että internetissä oli käyty jo vuosia väittelyjä aiheesta. Eräältä sivulta löysin listan arveluttavista evoluutioteorian todisteista (mm. Haecklin sikiökuvat ja puunrungolle neulatut perhoset). Sivulla väitettiin, että ko. todisteita käytetään edelleen oppikirjoissa. Marssin samana päivänä kirjakauppaan ja etsin käsiini tuoreen lukion biologian oppikirjan. En voinut uskoa silmiäni, kun löysin sieltä juuri ne samat evoluutioteorian ”todisteet”. Olin hyvin hämmentynyt. Tämäkö on tieteen taso Suomessa vuonna 2006?

Haeckelin sikiökuvat.

Samana (perjantai)iltana soitin veljelleni, joka on harrastajabiologi eli hän kerää perhosia ja hänellä on yli 800 eri lajia kokoelmassaan. Kysyin hänen mielipidettään väärennettyjen (sikiökuvat) tai lavastettujen (koivumittarit) todisteiden käytöstä oppikirjassa. Varsin nopeasti selvisi, että olin osunut ns. ampiaspesään eli aiheeseen, joka hyvin helposti nostaa tunteet esiin ja joka jakaa mielipiteet kohtalaisen jyrkästi. Todistajalausuntojen mukaan keskustelun äänenvoimakkuudet olivat nousseet häiritsevälle tasolle ja yleisen painostuksen sekä vähäisten tulosten vuoksi keskustelu katsottiin viisaimmaksi lopettaa. Ehdotin kuitenkin keskustelun jatkamista sähköpostitse, koska ajattelin että se voisi onnistua paremmin.  Väitin myös pystyväni osoittamaan veljelleni että evoluutioteoria on väärässä. Veljeni lähetti minulle tekstiviestin: ”Älä tee tieteellistä itsemurhaa!”. Viestin luettuani nauroin kylläkin kuollakseni, vaikka tarkoitus ei ollutkaan kuolla, koska en ymmärtänyt miten maallikko voisi tehdä tieteellisen itsemurhan?! Ääneen sanoin leikilläni (perheenjäsenten kuullen), että en tee tieteellistä itsemurhaa vaan tieteellisen vallankumouksen!
Lähetin veljelleni sähköpostiviestin, jossa ehdotin asialistaa. Aluksi piti selvittää miten määritellään tieteellinen teoria. Keskustelu ei sujunut sähköpostinkaan välityksellä ja veljeni kirjoitti pitkät evoluutioteoriaa tukevat tarinat kuun kraatereista alkaen ja totesi lopuksi, että hän ei halua olla missään tekemisissä kanssani, mikäli minusta tulee uskovainen.

Viikonlopun aikana pohdin miten voisin osoittaa veljelleni evoluutioteorian olevan väärässä. Keksinkin sitten että, voisin verrata evoluutiota painovoimaan (joidenkin asiantuntijalausuntojen mukaan evoluutio on yhtä tosi kuin painovoima) ja osoittaa loogisesti, että evoluutio on mahdoton ilmiö. Maanantaiaamuna helmikuun 13. päivä vuonna 2006 olin mielestäni löytänyt ratkaisun ja ajattelin työpaikallani kirjoittaa pohdintojeni tulokset paperille. Tuona aamuna olin myös täysin vakuuttunut siitä, että evoluutioteoria on väärässä ja että Luoja eli Jumala on olemassa. Asia ei kuitenkaan aiheuttanut minulle mitään ihmeellistä euforista tunnetta”merkittävän totuuden, elämän tarkoituksen tms.” löytämisestä. Se oli minulle vain logiikkaan perustuvien johtopäätösten tekoa ja hyväksyntää.

(walrus.wr.usgs.gov)

Opettaja-lehdessä 16/2005 professori Liselotte Sundström sanoo että: "Evoluutio ei enää ole teorian tasolla, vaan tieteellinen tosiasia kuten painovoima." Lausunto on ihan osuva, mutta ei sillä tavalla kuin professori Sundström on tarkoittanut. Se ei voisi olla enempää pielessä. Evoluutio on sekä ilmiönä että teoriana mahdollisimman kaukana painovoimasta.

Painovoimateorian mukaan maa vetää kappaleita puoleensa. Jokainen meistä voi muutamassa sekunnissa todeta tämän pudottamalla esineitä ja katsomalla mihin suuntaan ne putoavat. Mutta miten on evoluution laita? Riittääkö ihmisikä evoluution perusväittämän, lajin muuttumisen toiseksi,toteamiseksi? Entäpä, jos painovoima toimisi, kuten evoluutio toimii?

Elämämme tällä rakkaalla planeetalla olisi ainakin hyvin mielenkiintoista. Käytännössä me leijuisimme koko ajan, koska painovoiman aiheuttama putoaminen olisi niin hidasta, että jopa sen vaikutussuunnan määrittäminen olisi vaikeaa.

Painovoiman kannattajat väittäisivät kuitenkin painovoiman vetävän meitä kohti maata tai kohti taivasta. Selityksiin kuuluisi toki myös leijumisvaihtoehto. Painovoiman olemassaoloa todisteltaisiin mm. maasta löytyvillä esineillä, joiden perusteellä väitettäisiin, että niiden on täytynyt joskus pudota! Leijuvia ihmisiä, jotka epäilisivät painovoiman olemassaoloa pidettäisiin tärähtäneinä tai vähintääkin herkkäuskoisina. Tätä herkkäuskoisuutta todisteltaisiin jopa tieteellisillä tutkimuksilla.

Ja fyysikoilla riittäisi työsarkaa yhä uusien todisteiden etsimisessä, varsinkin kun jotkut painovoiman leijuvat todisteet osoittautuisivat väärennöksiksi tai muuten epäilyttäviksi.Tämä ei kuitenkaan häiritsisi tiedeyhteisöä, joka varsin yhtenäisenä olisi näiden leijuvien todisteiden takana. Vain muutama hörhöksi leimattu tutkija epäilisi asian todenperäisyyttä, koska heillä olisi jostain ihmeellisestä syystä varsin toisenlainen käsitys painovoimasta. /3/

Läksin tavanomaiseen tapaani polkupyörälläni töihin. Ensin vein nuorimman lapsemme tarakalla päiväkotiin ja jatkoin sitten matkaani kohti työpaikkaani. Ajatuksissani oli päällimmäisenä aikomukseni kirjoittaa viikonlopun pohdintojen tulokset. Olin ajanut vähän yli puolet matkasta (n. 7 km), kun yhtäkkiä tapahtui jotain hyvin merkillistä. Tapahtuma poikkeaa niin paljon kaikesta aikaisemmin (ja sen jälkeen) kokemastani, että sitä on vaikea pukea kirjalliseen muotoon, mutta yritän seuraavassa kertoa sen niin hyvin, kuin osaan:

Äkkiä vain tunsin, että Jumala laskeutui taivaasta ja kosketti minua. Kosketus oli niin voimakas (tai siitä välittyi niin suuri voima), että putosin pyöräni päältä hervottamana maahan. Jo pudotessani ehdin tajuta että ei perkele... Jumala on todellakin olemassa! Maassa ollessani aloin itkeä; en siksi että minuun olisi sattunut pudotessani, vaan koska tunsin Jumalan suunnattoman armon (niin, juuri sen, mistä uskovaiset ovat aina puhuneet, mutta jota en ollut ymmärtänyt ennenkuin kohtasin sen itse). Tunsin olevani alastomana armon virrassa, joka virtasi Jumalasta minuun ja ympäröi minut kauttaaltaan. Musertavinta oli tiedostaa itsensä syntiseksi maan matoseksi, jonka Jumala kaikesta huolimatta armahtaa. Sitä tunnetta on vaikea kuvata. Se oli jotain "ylimaallista" ja absoluuttista rakkautta. Tunsin että Jumala rakasti minua juuri sellaisena kuin olen kaikkine synteineni ja pahoine tekoineni. Tunsin että minun ei tarvitse yrittää olla mitään muuta kuin mitä olen, sillä Jumalan armo ja rakkaus on absoluuttinen ja ehdoton. Olin myös koko ajan vain vastaanottavana osapuolena kykenemättä antamaan mitään Jumalalle. Näin Jumalan ylhäällä taivaalla kirkkaana ja vaaleisiin vaatteisiin puettuna mieshahmona, joka muistutti tuttua Jeesus hahmoa, mutta silti tunsin koko ajan olevani tekemisissä nimenomaan Jumalan kanssa. (Kohtaamisen aikana en kyennyt havainnoimaan ympäristöäni, vaan kaikki aistini olivat Jumalan vallassa. Oman arvioni mukaan tapahtuma kesti ehkä n. 30s tai jopa vähemmän ja se ainoa ainoa ajanjakso elämässäni (53+ v), jolloin olen ollut omasta tahdosta riippumattoman voiman vallassa).


Ymmärsin myös että tällainen tapahtuma on hyvin henkilökohtainen eikä sitä voi siirtää toiselle. Jokaisen on koettava se itse. Itkiessäni maassa paikalle tuli nainen, jolla oli kännykkä kädessään ja hän kysyi mikä minulla on hätänä ja että tarvitsenko apua. Jouduin moneen kertaan sanomaan hänelle että minulla ei ole mitään hätää ja että kaikki on hyvin. Nainen ei millään meinannut uskoa minua. Lopulta hän jatkoi matkaansa kun kömmin maasta ylös. Sanoin hänelle vielä, että tulin juuri uskoon ja että Jumala on olemassa, johon hän vastasi että hyvä juttu tms.

Kun pääsin takaisin pyöräni päälle ja jatkamaan matkaani, olin kuitenkin suuren hämmennyksen vallassa: ”Mitä helvettiä oikein tapahtui? Voiko ihmisen alitajunta tuottaa tuollaisen kokemuksen keskellä kirkasta päivää?”. Hyvin pian minun oli kuitenkin pakko hyväksyä kokemukseni todellisen elävän Jumalan kohtaamisena. Samalla se oli käytännössä viimein naula arkkuuni alkuaan ateistisen maailmankuvani kääntymisessä päälaelleen.

Työpaikalleni menin luonnollisesti muina miehinä niin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Soitin kuitenkin heti vaimolleni (joka, on uskovainen) ja yritin kertoa hänelle mitä minulle oli sattunut. Mutta kesti monta minuuttia (tai ainakin siltä tuntui) ennenkuin sain sanottua asiani, sillä olin niin voimakkaan tunnekuohun vallassa, että en puhuminen oli vaikeaa. Ääneni sortui ja sanat juuttuivat kurkkuuni. Vaimoni luulikin aluksi, että olin joutunut liikenneonnettomuuteen (Vuonna 2004 olin törmännyt autoon työmatkalla ja oikea nilkkani murtui. Siitä on muistona pari ruuvia nilkassa. Pyörä lensi törmäyksen voimasta 20 metrin päähän, mutta kypärä, joka halkesi, pelasti hengen ja lohkon [muuten tätä blogiakaan ei olisi]). Lopulta kerättyäni agressiota sain voimasanojen avulla jotenkin kähistyä tapahtuneen vaimolleni sana kerrallaan: ”Perkele… kuuntele... minua… saatana… Jumala… kosketti… minua!”

Vasta sitten, kun huomasin, että vaimoni oli ymmärtänyt mitä yritin hänelle kertoa, rauhoituin ja kykenin jatkamaan keskustelua normaalisti. Ensimmäinen kysymykseni vaimolleni oli: ”Miksi maailmassa on niin paljon kärsimystä?”. Olin juuri kohdannut Jumalan armon ja rakkauden, enkä voinut ymmärtää miksi Jumala antaa ihmisten kärsiä. En enää tarkalleen muista mitä vaimoni vastasi, mutta nykyään en näe asiassa mitään loogista ristiriitaa. Taivas ei ole maan päällä. Ja teologeilla on varmasti myös selityksensä asiaan.

Olen turhaan yrittänyt löytää kokemukselleni ns. tieteellistä selitystä. Olen kysynyt mm. Helsingin yliopiston uskontotieteiden ja psykologian laitoksilta saamatta mitään tai kunnollista vastausta. Myöskään YLEn kysy mitä vain ohjelmasta en saanut mitään vastausta kysymykseeni mistä voisin saada asiaan tietoa? En siis kysynyt edes liian vaikeaa eli kokemukseni tieteellistä selitystä. Väitteet ohimolohkon limbisen järjestelmän kyvystä tuottaa uskonnollisia kokemuksia (Persinger) eivät ole minua vakuuttaneet. Vaikka ko. aikaan olin pohtinut ns. perimmäisiä kysymyksiä, pidän limbisen järjestelmän aiheuttamaa hallusinaatioselitystä ongelmallisena. Miksi en esimerkiksi koskaan ole kokenut vastaavanlaista "hallusinaatiota" tai ”päiväunta”, jossa vaikkapa rakastelisin kauniin naisen kanssa, koska se asia on ollut huomattavan paljon useammin mielessäni ja olen nähnyt aiheesta untakin. En ollut koskaan elämässäni haaveillut, toivonut tai edes ajatellut sitä, että Jumala koskettaisi minua. En edes tiennyt, että sellaista voisi tapahtua.

Työmatkani on n. 7 km ja matkalla on monta risteystä sekä pitkä alamäki. Tapahtuma sattui kuitenkin turvallisessa kohdassa (n. 20 m ennen risteystä) , jossa vauhtini on yleensä hiljainen. Minua ei myöskään sattunut, kun putosin pyöräni päältä. Tieteelle tämä on tietysti puhdas sattuma, mutta joka tapauksessa, tapahtumasta olisi voinut aiheutua vaaratilanne keskellä risteystä!

Entäpä, jos tapahtuma olisi sattunut 10 min aikaisemmin, kun olin päiväkodissa lapseni kanssa useiden ihmisten keskellä tai 10 min myöhemmin, kun olin työpaikallani. Miten ihmiset olisivat reagoineet. Mitä olisin heille kertonut? Entä, jos olisinkin ollut liikkeellä autolla ja menettänyt yht’äkkiä ajokykyni. Olisin voinut aiheuttaa kuoleman tai vakavan loukkaantumisen joko itselleni tai jollekin toiselle. Mitä olisin kertonut poliisille ja tuomarille? Olisin voinut kertoa vain totuuden. Ja iltapäivälehtien lööpeissä lukisi ehkäpä: Jumala aiheutti kuolonkolarin! Jumalan kosketus suisti auton koululaisen päälle!

Mutta olisiko näin voinut tapahtua? Kyllä olisi, mikäli tapahtuma oli vain sattumaa ja limbisen järjestelmäni tuottama hallusinaatio. Itse en kuitenkaan usko, että todellisuudessa niin olisi voinut käydä. Jumala ei tekisi sellaista.

Entä olisiko tapahtuma voinut sattua ateistille tai Jumalan kieltäjälle? En usko, koska pidän ilmeisenä, että Jumala ei lähesty ihmistä, joka ei ensin tavalla tai toisella ole lähestynyt Jumalaa. Mutta vastaava kokemus vakaumukselliselle ateistille olisi vakavan itsetutkiskelun paikka. Hänellä olisi kaksi hyvin epämiellyttävää vaihtoehtoa: joko hyväksyä Jumalan olemassaolo tai hyväksyä oman psyykkisen terveyden horjuminen. Tosin luopumalla vakaumuksestaan hän voisi pudottaa toisen epämiellyttävän vaihtoehdon pois ja samalla toinenkin vaihtoehto muuttuisi ainakin vähemmän epämiellyttäväksi ja voisi herkässä persoonassa aiheuttaa jopa kummallista nöyrtymisen tarvetta.

Tapahtumalla oli suuri vaikutus minuun. Vaikka olin loogisella tasolla jo hyväksynyt Luojan olemassaolon, tunsin silti, että maailmankuvani keikahti ylösalaisin. Olin tavallaan edelleen ollut sidoksissa ateistiseen ja materialistiseen maailmankuvaani. Luojan olemassaolon loogisesta hyväksymistä on, ainakin tunnetasolla, vielä pitkä matka elävän ja toimivan Jumalan olemassaolon ymmärtämiseen ja hyväksymiseen. On eri asia uskoa, että raiskaaja on olemassa, kuin joutua raiskatuksi. (Anteeksi, tämä karkea vertaus!) Loogisen päättelyn tason ja ihmisen tunnetason välinen ero on huomattavan suuri. Tapahtuman vaikutus minuun tunnetasolla oli niin suuri, että menetin yöuneni ja jouduin turvautumaan väliaikaisesti lääkehoitoon.

Minusta oli tullut uskovainen, niin kuin käsite kulttuurissamme määritellään. Uskoontulon yhteydessä koin myös ahaa-elämyksen: tajusin, että eihän uskossa oleminen tarkoitakaan sitä, että vain sokeasti uskotaan johonkin näkymättömään henkiolentoon, vaan että tiedostetaan Jumalan olemassaolo. Kyse on siis ennemminkin tietoon, kuin uskoon verrattavasta asiasta. Huomasin, että olin ymmärtänyt uskon käsitteen kokonaan väärin. Tietoon vertaaminen kuvaa mielestäni parhaiten uskoontulokokemuksen voimakasta vaikutusta omaan maailmankuvaani. Ateistit ja muut heidän hengenheimolaisensa hyrisevät nyt tyytyväisenä, kun jälleen yksi uskovainen tunnustaa järjen ja rationaalisen ajattelukyvyn sokaisevan uskonsa. Tavallaan he ovat oikeassa. Minun kanssani olisi turha väitellä Jumalan olemassaolosta. Miten voisin valehdella itselleni? Yhtä hyvin voisin kieltää olevani loogiseen ajatteluun kykenevä biologinen kokonaisuus tässä maailmankaikkeudessa. Muistin myös vanhan työtoverini ja ystäväni järkkymättömän uskon vuosien takaa ja tunsin pakottavaa tarvetta kertoa hänelle omasta uskoontulostani. Olihan hän oivaltanut Jumalan olemassaolon jo paljon minua aikaisemmin ja nuorempana. Hän toivottikin minut veljellisesti tervetulleeksi ”sekopäitten seurakuntaan.”

Olen pohtinut kokemukseni sisältöä ja tapahtumaketjua, enkä ole löytänyt siitä mitään epäloogista tai järjenvastaista, mikäli uskomista Jumalan olemassaoloon ei pidetä järjen vastaisena. Eli mikäli kokemus oli kuitenkin vain limbisen järjestelmäni tuotos, se osoittaa että limbinen järjestelmäni kykenee tuottamaan hyvin todentuntuisia ja täysin loogisia hallusinaatioita. Ja mikäli kyse on jonkinlaisesta aivotoiminnan häiriöstä, on hämmästyttävää kuinka aivojen häiriötilanne voi tuottaa niin loogisen ja selkeän hallusinaation. Tosin näiden hallusinaatioiden tuottotaajuus on harmillisen alhainen; tällä hetkellä (2013) n. 1/53 vuotta ja sisältökin on ollut melko yksipuolinen ja turhan kaukana minulle tavanomaisemmista päiväunista. Tapahtuma myös alkoi hyvin nopeasti ja yllättäen ilman, että olisin tuntenut mitään outoa (huimausta, tajunnan hämärtymistä tms) etukäteen. Oli kuin joku olisi vain päättänyt, että pyöräillyt seis. Nyt seuraa ohjelmanmuutos!

Seuraavassa oma näkemykseni tapahtuman loogisesta ketjusta:

1. Olemassaolo

 - Jumala osoitti olevansa olemassa koskettamalla minua.

3. Voima

- kosketuksesta välittyi Jumalan valtava voima, joka suisti minut maahan.

4. Synti ja armo

 - Jumala osoitti (suuresta voimastaan huolimatta) olevansa armollinen, sillä tunsin olevani syntinen maan matonen, joka on päässyt osalliseksi Jumalan suunnattomasta armosta. (Kokiessani olevani armon virrassa).

Juuri armo-sana kuvaa parhaiten kokemustani. - Näyttäytymällä ylhäällä taivaalla Jumala osoitti minulle olevansa maailman luoja ja valtias. Kokemukseni poikkesi myös esim. unista siinä, että olin koko ajan tietoinen siitä, että ”jotain hyvin merkillistä” tapahtuu ja että koen jotain hyvin henkilökohtaista. Vaikka havaintoja vastaanottava tajuntani osa oli käytännössä vieraan voiman hallussa (minulla ei ollut mitään mahdollisuutta estää tapahtumakulkua sanomalla vaikkapa: ”stop, seis nyt… hetkinen… ei mitään Jumalaa minun elämääni, en ole sellaista tarvinnut tai pyytänyt”), kuitenkin kykenin samanaikaisesti tekemään havaintoja kokemastani. Tällaista en ole kokenut koskaan yöllä unia nähdessäni, vaan olen aina unissani ollut kokija, jonka tajunta on kokonaisuudessaan unimaailmassa ja totuus on selvinnyt vasta herättyäni. Jumalan kohdatessani olin koko ajan tietoinen että ”näen unta tai näyn” tai että kokemukseni ei ole peräisin ns. arkitodellisuudesta ja että tietoisuuteni loogiseen ajatteluun kykenevä osa oli silti täysin itsenäisenä toiminnassa. Aistini vain oli pakotettu ottamaan vastaan kuvaamani kokemus. Nykyään pidän itseänä kreationistina, joka on ateistien ja agnostikkojen mielestä (Esim. Esko Valtaoja on sanonut vetävänsä rajan kreationistien ja itsensä väliin. Karvakuono on kuitenkin käynyt kirjeenvaihtoa hänen kanssaan ja voi olla, että arkiston pökäleissä niitäkin hengen tuotteita voi joskus lukea!) vielä toivottomampi tapaus kuin pelkkä uskovainen. En usko kehitysoppiin millään tasolla eli en usko kosmiseen, kemialliseen tai biologiseen evoluutioon. Rationaalisen ajattelukyvyn sokaisevasta uskosta huolimatta, tai ehkäpä juuri sen takia pyrin jatkuvasti etsimään vahvistusta omalla maailmankuvalleni lukemalla kirjoja, tieteellisisiä julkaisuja ja seuraamalla tiedeuutisia.

Olen tunnustanut olevani uskovainen ja kreationisti. Ja olen myös hyvin voimakkaasti sitoutunut omaan maailmankuvaani. Mutta olenko sittenkin mennyt ns. halpaan? Onko oma logiikkani pettänyt? Oliko Jumala-kokemukseni sittenkin vain limbisen järjestelmäni tuottama hallusinaatio, joka tapahtui juuri otolliseen aikaan maailmankuvani uudelleen muotoutumisen kannalta? Voisinko vielä hyväksyä järjen viestin ja lakata ”jeesustelemasta”? Tällä hetkellä pidän sitä hyvin epätodennäköisenä. Enkä usko, että mikään havainto voisi muuttaa käsitystäni Jumalan olemassaolosta. On kuitenkin asioita tai havaintoja, jotka aiheuttaisivat vakavan kolauksen omalle maailmankuvalleni:

1) Laboratoriossa (tai luonnossa) havaittu spontaani elämän synty eli kuolleen materian järjestäytyminen itsestään eläväksi.

2) Uusia toimintoja tai rakenteita koodaavien mutaatioiden löytyminen.

3) Uuden (proto)tähden löytyminen avaruudesta.

-Tähtien väitetään syntyvän tiivistymällä tähtien välisestä pölystä suurissa molekyylipilvissä (GMC). Tähtitieteilijöiden mukaan avaruudessa on useita äskettäin syntyneitä (newly ignited) prototähtiä, joita voidaan havaita infrapunateleskoopeilla. Koskaan ei kuitenkaan ole havaittu syntyneen uutta prototähteä kohtaan, jossa ei aiemmin ollut prototähteä (itsevalaisevaa kohdetta). Tähtien synty tai alkuperä tunnetaan huonosti ja jotkut tähtitieteilijät myöntävät tämän varsin avoimesti.

Huolimatta menestyksestä tähtien elämän ja kuoleman selittäjänä, kosminen evoluutio epäonnistuu eräässä perustavassa kysymyksessä. Se ei kykene selittämään tähtien alkuperää. /4/

4) Fuusioreaktion käynnistyminen prototähdessä.

- Prototähdestä tulee valmis tähti vasta, kun sen ytimessä käynnistyy fuusioreaktio. Fuusioreaktion käynnistymistä ei ole koskaan havaittu, eikä sitä voida käytännössä havaita. Prototähteä ei siis voida mitenkään erottaa valmiista tähdestä. (Siinä vaiheessa, kun sen väitetty kehitys on edennyt fuusion käynnistymisvaiheeseen).

5) Painovoiman toimintamekanismin löytyminen.

- Painovoiman toimintamekanismia ei tunneta, vaikka painovoimalle on kehitetty erilaisia selityksiä, esim. gravitonit (ei ole havaittu), massan aiheuttama avaruuden kaareutuminen (kehäpäätelmä).

Uskovaisten ja ateistien välistä suhdetta kuvaan itse seuraavasti: Sekopäät yrittävät opastaa eksyneitä sokeita. Sokeat eivät tiedä olevansa sokeita, saatikka eksyneitä, mutta kaikkein vähiten he haluavat opastusta sekopäiltä.

"Itsepetoksen räikeimpiä muotoja lienee transsendentaalinen illuusio. Siinä itsensä Korkeimman valituksi uskova ajattelee, että juuri hänelle on annettu lopullinen totuus. Valittu voi myös uskoa, että Korkein on antanut juuri hänelle tehtäväksi paljastaa ja repiä alas "eksyneiden" eli eri tavoin asioista ajattelevien "itsepetokset". /5/


Lähteet:

1. Lindeman, Marjaana & Aarnio, Kia (2006): Superstitious, magical, and paranormal beliefs: ...,         Journal of Research in Personality.

2. Louis Pasteur Sorbonnessa 1864.

3. Vastineeni Sundstömin lausuntoon.

4. Lada, Charles J. (2004): Star Formation in the Galaxy, An Observational Overview, Harvard-Smithsonian Center for Astrophysics, Cambridge.

5. Tiede 7/2006.

Tämä kirjoitus on pääosin laadittu vuoteen 2008 mennessä.

maanantai 11. helmikuuta 2013

Sadat luonnonvalintaa koskevat tutkimukset voivat olla virheellisiä


Penn State yliopiston ja Japanin Kansallisen Perinnöllisyysinstituutin tutkijat ovat osoittaneet, että useat tilastolliset menetelmät, joita biologit käyttävät osoittamaan luonnonvalintaa molekyylitasolla, antavat virheellisiä tuloksia. Tutkimusraportti on julkaistu Proceedings of the National Academy of Sciences-tiedelehdessä.

Kuvassa on kaavio naudan rodopsiiniproteiinista. Siniset pallot esittävät aminohappoja, joihin on kokeellisten tulosten perusteella kohdistunut luonnonvalintaa. Punaisten pallojen kohdalla oleviin aminohappoihin on kohdistunut luonnonvalintaa tilastollisten menetelmien mukaan.(Kuva: Masafumi Nozawa, Penn State [ Yokoyama et al. 2008 PNAS])

"Havaintomme tarkoittaa sitä, että sadat luonnonvalintaa koskevat vertaisarvioidut julkaisut ovat saattaneet päätyä virheellisiin johtopäätöksiin," tutkimusryhmän johtaja professori [Penn State Evan Pugh Professor of Biology] Masatoshi Nei kertoo.

Nei sanoo, että monet tiedemiehet, jotka ovat tutkineet ihmisen evoluutiota, ovat käyttäneet virheellisiä tilastollisia menetelmiä tutkimuksissaan. Tämän vuoksi heidän johtopäätöksensä voivat olla virheellisiä. Esimerkiksi eräässä julkaistussa tutkimuksessa tiedemiehet käyttivät tilastollista menetelmää osoittamaan kattavaa luonnonvalintaa ihmisen evoluutiossa. "Tutkimusryhmä dokumentoi adaptiivista evoluutiota monissa geeneissä aivoissa, kilpirauhasessa ja istukassa, joiden oletetaan olevan tärkeitä ihmisen evoluutiolle," tutkijatohtori Masafumi Nozawa sanoo. "Mutta mikäli käytetty tilastollinen menetelmä ei ole luotettava, niin silloin tuloksetkaan eivät ole luotettavia," Nei lisää.

Tutkimusryhmä tarkasteli haarapiste-menetelmää (branch-site method) ja useita erilaisia ennustepiste-menetelmiä (site-prediction method), joita yleisesti käytetään luonnonvalinnan molekyylitason tilastollisissa analyyseissä. Haarapiste-menetelmän avulla voidaan määritellä, onko luonnonvalintaa tapahtunut tietyssä geenissä. Ennustepiste-menetelmä ennustaa geenissä tarkan paikan, johon luonnonvalinta on kohdistunut. "Molempia menetelmiä käytetään yleisesti, koska ne näyttävät antavan arvokasta tietoa siitä, mihin geeneihin luonnonvalinta on kohdistunut," Nei sanoo.

"Mutta kumpikaan näistä menetelmistä ei näytä antavan tarkkaa kuvaa siitä, mitä todella on tapahtunut." Nei kertoo, että hän on jo monia vuosia epäillyt tilastollisten menetelmien luotettavuutta. "Menetelmissä oletetaan, että luonnonvalinnan seurauksena aminohappomuutoksiin johtavien nukleotidimuutosten määrä kasvaa, verrattuna tilanteeseen, jossa luonnonvalintaa ei ole. Mutta tämä oletus voi olla väärä. Itseasiassa valtaosa aminohappomuutoksista ei johda toiminnallisiin muutoksiin ja proteiinin adaptiivinen muutos johtuu usein harvinaisesta aminohappomuutoksesta (rare amino acid substitution). Tämän vuoksi tilastolliset menetelmät voivat antaa virheellisiä johtopäätöksiä."

Nei uskoo myös, että menetelmät ovat epätarkkoja silloin, kun havaittujen aminohappomuutosten määrä on pieni. Osoittaakseen tilastollisten menetelmien virheellisyyden, Nein ryhmä tarkasteli kalojen näkökykyyn sekä useiden eläimien värinäköön liittyviä geenejä. Ryhmä vertasi tilastollisesti ennustettuja luonnonvalinnan geenikohtia kokeellisesti määriteltyihin kohtiin. He havaitsivat, että tilastolliset menetelmät ennustivat vain harvoin luonnonvalinnan geenikohdat, jotka Nein kollega Shozo Yokoyama oli tunnistanut kokeellisesti.
"Joissain tapauksissa tilastolliset menetelmät epäonnistuivat totaalisesti todellisten luonnonvalinnan kohteiksi joutuneiden geenikohtien tunnistamisessa," Nei kertoo.

Nei sanoo, että tiedemiesten pitäisi tehdä enemmän kokeellista tutkimusta ja verrata kokeellisia tuloksia tilastollisiin, jotta he saisivat realistisemman kuvan luonnonvalinnasta. Kokeellista tutkimusta ei kuitenkaan haluta tehdä, koska se on vaikeaa ja aikaa vievää.

Vertaisarviointi ei siis takaa tutkimuksen luotettavuutta. Eikä tämä asia ole erityisen yllättävää kehitysopin puitteissa.


Lähde:


http://phys.org/news157648673.html#nRlv

Charles Darwinin päivä 12. helmikuuta


Charles Darwinin syntymäpäivä on 12. helmikuuta.Viettäkäämme sitä akateemisen vapauden päivänä, jolloin jokaisella on mahdollisuus puolustaa oikeutta vapaasti väitellä evoluution todisteista puolesta ja vastaan.

Charles Darwin.

"Tasapuolinen tulos voidaan saada aikaan vain ottamalla kokonaisuudessaan huomioon jokaisen kysymyksen  molemmilla puolilla olevat tosiseikat ja perustelut."

- Charles Darwin


Lähde:

http://www.goodreads.com/quotes/126750-a-fair-result-can-be-obtained-only-by-fully-stating

sunnuntai 10. helmikuuta 2013

Istukallisten nisäkkäiden yhteinen esi-isä on rekonstruoitu


Floridan yliopiston johtama kansainvälinen tutkimusryhmä on rakentanut tähän mennessä täydellisimmän istukallisten nisäkkäiden evoluutiopuun. He rekonstruoivat myös tämän eliöryhmän yhteisen esi-isän. Tutkimusraportti on julkaistu Science-tiedelehdessä.

Taiteilijan näkemys hypoteettisesta istukallisesta yhteisestä esi-isästä, joka oli pieni hyönteissyöjä. (Credit: Carl Buell)

Tutkijat käyttivät tuhansia geneettisiä ja fyysisiä piirteitä istukallisten nisäkkäiden yhteisen esi-isän rekonstruointiin. Havainnot osoittavat, että vastoin yleistä käsitystä tämä ryhmä monimuotoistui dinosauruksien häviämisen jälkeen 65 miljoonaa vuotta sitten. Esi-isän rekonstruoinnissa käytettiin apuna julkista MorphoBank-tietokantaa.

"Evoluutiopuun rakentaminen on kuin rikoksen selvittämistä pala palalta - menneisyyden tapahtuma, jota ei voi toistaa," sanoo tutkimuksen pääkirjoittaja apulaisprofessori Maureen O'Leary.

"Tämä antaa meille uuden perspektiivin sille, kuinka isot muutokset vaikuttavat elämän historiaan. Dinosaurusten sukupuutto oli merkittävä tapahtuma, joka asetti viitekehyksen nisäkkäiden monimuotoisuuden kehitykselle - mukaanlukien meidän omat kaukaiset esi-isät," apulaiskuraattori [Florida Museum of Natural History] Jonathan Bloch kertoo.

Tutkijat tallensivat havaittavia piirteitä 86:sta istukallisesta nisäkkäästä, joista 40 oli fossiileina. Syntynyt tietokanta sisältää yli 12000 anatomisiin ominaisuuksiin liittyvää kuvaa. Tietokanta on yli 10 kertaa suurempi, kuin aikaisemmat vastaavat.

"Luulen, että tämä tietokanta on hämmästyttävä, koska se on esitetty sillä tavalla, että se voidaan toistaa tulevaisuudessa," Bloch sanoo. "Se kuvaa tarkasti mitä me teimme, eikä jätä mitään mielikuvituksen varaan - kuvista voit itse katsoa."

Istukallisten nisäkkäiden evolutiivinen historia on tulkittu monin eri tavoin, riippuen käytetystä vertailuaineistosta. Geneettiseen havaintoaineistoon perustuva johtava analyysi  ennusti, että useita istukallisten nisäkkäiden kehityslinjoja oli olemassa myöhäisliitukaudella ja ne selviytyivät paleogeenikauden sukupuutosta.

"On ehdotettu, että kädelliset erkanivat muista nisäkkäistä kauan ennen dinosaurusten sukupuuttoa, mutta meidän käyttämämme suora fossiilinen todistusaineisto kertoo toisenlaisen tarinan," Bloch sanoo.

Tutkijaryhmä rekonstruoi istukallisten nisäkkäiden yhteisen esi-isän kartoittamalla havaintojen parhaiten tukemat piirteet. Sillä oli kaksiosainen (two-horned) kohtu, monimutkainen aivokuori ja istukka, jossa äidin veri oli läheisessä kontaktissa sikiön kanssa, aivan kuten ihmisillä

Jonathan Blochin mukaan "mitään ei jätetä mielikuvituksen varaan - kuvista voit itse katsoa." Kuvista voi siis nähdä istukallisten nisäkkäiden yhteisen esi-isän ja nisäkkäiden koko kehityshistorian. Eikä yhtään tarvita mielikuvitusta. Eikös elokuvakamera keksitty vasta n. sata vuotta sitten? Ja tämä on tieteellinen tulos, johon meidän kaikkien pitäisi uskoa. Jos ei usko, niin ei kuulu joukkoon eli on vähän epäkelpo. Itsenäinen ja itsepäinen ajattelija joutuu ottamaan sen riskin. Onneksi ei sentään ammuta.

Kaikkien eliöiden "evolutiivinen historia" voidaan tulkita eri tavoin. Fylogeettisten evoluutiopuiden rakentaminen on sujunut ja sujuu edelleen kovin huonosti. Eikä "todistusaineiston" säilyttämisessäkään ole oltu turhan huolellisia.



Lähde:

http://news.ufl.edu/2013/02/07/tree-of-life-2/

lauantai 9. helmikuuta 2013

Proteiini ohjaa kantasolujen erilaistumista


Sikiön kantasolut voivat kehittyä yli 200 erilaiseksi solutyypiksi, joista kehomme muodostuu. Kantasolujen kypsymistä kutsutaan erilaistumiseksi ja se tapahtuu tarkasti kontrolloidun geenisäätelyn avulla. Mikäli geenisäätely ei toimi oikein, solujen kehitys häiriintyy. Aikuisella erikoistuneet solut voivat menettää identiteettinsä ja kehittyä syöpäsoluiksi.


Fbxl10 sallii PRC1:n sitoutumisen DNA:han, mikä vaimentaa geenin.

Kööpenhaminan yliopistossa on tunnistettu kantasolujen erilaistumisprosessin keskeinen molekyyli (Fbxl10), joka voisi toimia myös syöpähoitojen kohteena.

"Havaintomme osoittavat, että eräs tärkeimmistä geenisäätelyämme ohjaavista kytkimistä tarvitsee tätä molekyyliä. Mikäli Fbxl10 puuttuu sikiön kantasoluista, niin ne eivät kykene erilaistumaan kunnolla ja seurauksena voi olla vakavia kehityshäiriöitä," professori Kristian Helin kertoo

Proteiinikompleksit PRC1 ja PRC2 ovat tärkeimpiä geneettisiä kytkimiä, jotka ohjaavat yksittäisten solujen elämää negatiivisen geenisäätelyn avulla. Niiden vuorovaikutusmekanismi DNA:n kanssa on kuitenkin ollut hämärän peitossa, koska ne eivät kykene suoraan sitoutumaan DNA:han.

"Havaintomme mukaan Fbxl10:llä on olennainen rooli PRC1:n liittämisessä geeneihin, jotka täytyy vaimentaa sikiön kantasoluissa. Fbxl10 sitoutuu suoraan PCR1:een ja DNA:han ja sillä tavalla se toimii linkkinä PRC1:n ja geenien välillä. Kun PRC1 on sitoutuneena DNA:han, se voi modifioida DNA:han liittyviä proteiineja, mikä johtaa geenin vaimentumiseen," tohtoritutkija Xudong Wu kertoo. Wu johti tutkimuksen kokeellista osiota.

Geenin aktiivisuuden ajoitus ei ole ensiarvoisen tärkeää pelkästään sikiön kehityksen aikana, vaan sen täytyy toimia solun koko eliniän ajan. Jotkut geenit ovat aktiivisia tiettyinä aikoina ja hiljaisia muulloin. Tässä PRC1 tulee kuvaan mukaan. Se otetaan käyttöön aina tarvittaessa. Kun syntyy syöpä, niin tämä tarkka geenisäätely on usein hävinnyt ja solut ovat lukkiutuneet vähemmän erilaistuneeseen tilaan. Erilaistumisen menettäminen ja muiden mutaatioiden kertyminen johtaa syöpäsolujen loputtomaan jakautumiseen.

"Löytömme saattaa viitata siihen, että Fbxl10:n virheellinen toiminto voi häiritä PRC:n toimintaa ja johtaa erilaistumisen menetykseen soluissamme," Wu sanoo.

Tämä on taas yksi esimerkki solun tarkasti kontrolloidusta toiminnasta, jossa virheet (mutaatiot) aiheuttavat vain haittaa. Kuinka tällainen hienosäädetty järjestelmä olisi voinut syntyä mutaatioiden kautta? Sattumalta huonosti valittu mutaatio olisi päättänyt kehityksen siihen. Eikä sen todennäköisyys ole ihan pieni.



Lähde:

http://news.ku.dk/all_news/2013/2013.2/molecule_turn_off_stem_cell_genes/

DNA-tietokone DNA-analysaattorina


Weizmann Tiede Instituutin tutkijat ovat valmistaneet geneettisen laitteen, joka toimii itsenäisesti bakteerisolussa. Laite on ohjelmoitu tunnistamaan tiettyjä parametreja ja reagoimaan niihin halutulla tavalla. Se toimii biologisen organismin tapaan, joka kykenee vastaanottamaan ja käsittelemään informaatiota.

NOR logiikkaportti. Mikäli kaksi transkriptiotekijää puuttuvat, tuotetaan vihreä valo.

Laite etsii transkriptiotekijöitä eli proteiineja, jotka ohjaavat geenin ilmentymistä solussa. Näiden molekyylien virhetoiminto voi häiritä geenien ilmentymistä. Esimerkiksi syöpäsoluissa transkriptiotekijät eivät toimi kunnolla, jonka seurauksena solut kasvavat ja lisääntyvät hallitsemattomasti.

DNA-sekvenssistä valmistettu laite etsii bakteerisolusta transkriptiotekijöitä ohjelmointitietojensa perusteella. Mikäli se löytää etsimänsä kohteen, se valmistaa vihreää valoa lähettävän proteiinin, joka on merkkinä positiivisesta diagnoosista.

Laitteen valmistajat Professori Ehud Shapiro ja tohtori Tom Ran aikovat seuraavaksi korvata valoa tuottavan proteiinin jollakin solun toimintoon vaikuttavalla proteiinilla - esimerkiksi sellaisella, joka saisi solun tekemään itsemurhan.

Tutkijat ovat osoittaneet, että solun rakennekomponenteista voidaan valmistaa tietokoneita tai niiden tapaan toimivia ohjelmoitavia logiikkapiirejä.

Solu itsessään on monimutkainen rinnakkaisprosessointiin kykenevä tietokone, jonka toimintaa voidaan selittää tietotekniikan avulla. Se ei kuitenkaan selitä solun tai tietotekniikan syntyä. Siihen insinööri on hyvä valinta.


Lähde:

http://wis-wander.weizmann.ac.il/a-genetic-device-performs-dna-diagnosis#.URPLt_KtGG-

torstai 7. helmikuuta 2013

Kun solun kaksi genomia törmäävät


Kasvi-ja eläinsoluissa on kaksi genomia: yksi tumassa ja yksi mitokondriossa. Kun molemmissa tapahtuu mutaatioita, ne voivat muuttua yhteensopimattomiksi, aiheuttaen sairauksia. Brown yliopiston ja Indianan yliopiston tutkijat ovat jäljittäneet hedelmäkärpäsissä yhden esimerkin yksittäisten virheellisten nukleotidien aiheuttamasta sairaudesta ja selvittäneet sairastumismekanismin.

Kirkkaat alueet ympäröivät tummempia mitokondrion sisältäviä alueita hedelmäkärpäsen munasoluissa (Kuva: Rand lab/Brown University)

Jo yhdessä genomissa tapahtuvien mutaatioiden aiheuttamat sairaudet ovat monimutkaisia, mutta jotkut sairaudet aiheutuvat kahden genomin (tuman ja mitokondrion) virheellisestä vuorovaikutuksesta. Brown yliopiston ja Indianan yliopiston tutkijat ovat jäljittäneet hedelmäkärpäsessä yhden sellaisen vuorovaikutuksen yksittäisten nukleotidien mutaatioiden tasolle asti ja kuvaavat, kuinka geneettinen kaksoisvirhe sairastuttaa kärpäsen.

"Tällä on merkitystä ihmisen sairauksiin, mutta se pätee kaikkiin eliöihin, koska niissä kaikissa on kaksi genomia," biologian professor ja tutkimuksen vanhempi kirjoittaja David Rand sanoo. "Monet metaboliaan liittyvistä sairauksista ovat mitokondriosta johtuvia ja niihin liittyy erityinen geneettinen jälki, joten kahden osan vuorovaikutus on otettava huomioon."

Tutkijat sekoittivat keskenään eri kärpäskannoista peräisin olevia yhteensopivia mitokondriaalisia (mDNA) ja tuman (nDNA) genomeja, joihin oli syntynyt spontaaneja mutaatioita evoluution kuluessa. He havaitsivat, että kun "simw51" mDNA Drosophila simulans-kannasta siirrettiin Drosophila melanogaster-kantaan, jolla on "Oregon R" nDNA, kävi huonosti.

Tämän genomikombinaation omaavat kärpäset elivät, mutta niillä oli paljon terveysongelmia. Huomattavin vika oli se, että niiden selkäkarvojen pituus oli vain puolet normaalista. Niillä oli myös kehityksen viivästymistä, heikompi lisääntymiskyky ja ne väsyivät nopeammin. Väsyminen on ymmärrettävää, koska mitokondriot ovat solun voimalaitoksia.

Tutkijat havaitsivat, että sairaissa kärpäsissä kolmen mitokondrion energiantuotantoon liittyvän entsyymin aktiivisuus oli heikentynyt. Nämä entsyymit valmistetaan sekä nDNA:n että mDNA:n koodin perusteella.

Kumpikaan mutaatio yksinään ei aiheuta paljon (tai ollenkaan) harmia kärpäselle. Mutta kun ne molemmat ovat läsnä, niin silloin kärpänen sairastuu. Colin Meiklejohn ja Kristi Montooth jäljittivät mutaatiot vain kahteen muuttuneeseen nukleotidiin - yksi molemmissa genomeissa. Mitokondriaalisessa genomissa G:n muutos U:ksi RNA:ssa viittasi proteiinisynteesiongelmaan mitokondriossa. Tämä vahvistui, kun he löysivät A -> U:ksi mutaation tuman proteiinista, joka liittää aminohapon juuri tähän samaan RNA:han. Nämä virheet vaikuttivat proteiinisynteesin nopeuteen ja edelleen kärpäsen kasvunopeuteen.

"Tämän tutkimuksen merkittävin asia on [sairauden syyn] jäljittäminen yksittäiseen nukleotidiin," Rand toteaa. "Mutta paljon yleisempi opetus on se, että rinnakkainen evoluutio (coevolution) mitokondrion ja tuman geenien välillä on jatkunut miljoonien vuosien ajan miljoonissa eliöissä ja se jatkuu edelleen tämän päivän ihmispopulaatioissa."

Ihmisissä tunnettu mitokondrionaalinen sairaus on kestävyyden puute, joka johtuu mutaatiosta samassa mitokondrionaalisessa RNA-geenissä, jota biologit tutkivat hedelmäkärpäsessä. Rand työryhmineen jatkaa uusien vastaavien genomien vuorovaikutusongelmien etsimistä.

"Me haluamme kysyä, kuinka yleistä tämä on, ja voimmeko me löytää muita genomien vuorovaikutusongelmista johtuvia sairauksia."

Professori Rand tekee tutkimuksesta asianmukaisia ja täysin käsittämättömiä johtopäätöksiä. Rand toteaa aivan oikein, että tutkimuksen merkittävin ansio oli sairauden syyn jäljittäminen genomien nukleotidien tasolle eli aminohappomuutoksiin asti. Tästä asiasta me kaikki - erilaisista todellisuuskäsityksistämme huolimatta - voimme olla yhtä mieltä. Rand on myös innokkaasti lähtenyt etsimään lisää tällaisia havaintoja. Näin pitääkin tehdä.

Mutta täysin käsittämätöntä on se, että Rand onnistuu tekemään tutkimuksen perusteella puhtaasti kehitysopillisen johtopäätöksen:

 "...paljon yleisempi opetus on se, että rinnakkainen evoluutio (coevolution) mitokondrion ja tuman geenien välillä on jatkunut miljoonien vuosien ajan miljoonissa eliöissä ja se jatkuu edelleen tämän päivän ihmispopulaatioissa."

Tutkimus ei millään tavalla osoittanut, että
  1. Rinnakkainen evoluutio on jatkunut miljoonia vuosia mitokondrion ja tuman geenien välillä
  2. Evoluutio on jatkunut miljoonissa eliöissä 
  3. Evoluutio jatkuu ihmispopulaatioissa
Tämä johtopäätös perustuu vain Randin henkilökohtaiseen (joskin vallitsevaan tieteelliseen) näkemykseen. Sillä ei ole mitään tekemistä hänen tutkimuksensa kanssa. Tieteen yleisen uskottavuuden kannalta on huolestuttavaa, että tutkimustuloksista voidaan tehdä täysin uskonvaraisia johtopäätöksiä, joilla ei ole mitään tekemistä tutkimuksen todellisten tulosten kanssa.

Tämä tutkimus osoitti, että jo yhden nukleotidin muutos genomissa voi aiheuttaa vakavan sairauden. Se ei ole mitään uutta. Evoluution sanotaan perustuvan mutaatioihin. Havaintojen mukaan sille jää kovin vähän tilaa genomissa.


http://news.brown.edu/pressreleases/2013/02/mitochondria

keskiviikko 6. helmikuuta 2013

Miten Remoran imukuppi kehittyi?


Biologit ovat verranneet Remoran imukupin kehitystä kalan toukkavaiheessa toisen lajin selkäevän kehitykseen. Toukkavaiheen kehityserojen uskotaan paljastavan, onko eri lajien erilaisilla rakenteilla yhteinen evolutiivinen alkuperä. Tutkimusraportti on julkaistu Journal of Morphology-tiedelehdessä.

Remora. (Kuva: Dave Johnson)

Remoran ja Moronen toukkavaiheen kehitys etenee hyvin samankaltaisena tiettyyn vaiheeseen asti. Sitten Remoran selkäevä laajenee ja siirtyy kohti päätä. Kun Remora on 30 mm pituinen, sillä on täysin kehittynyt 2 mm pituinen imukuppi.

Sci-news.com uutisartikkelin mukaan kalan imukuppi muodostuu pienten muutosten seurauksena selkäevän laajentuessa. "Se ei ole evoluution tuottama täysin uusi rakenne."

On selvää, että kun me seuraamme minkä tahansa eliön varhaisvaiheen kehitystä, niin me havaitsemme vain "pieniä muutoksia". Me emme havaitse jonkin täysin uuden rakenteen syntymistä ikäänkuin tyhjästä. Vain yksi ainoa solu riittää lähtötilanteessa, emmekä me voi sen perusteella päätellä lopputulosta.

Tutkijoiden mukaan Remoran imukuppi on homologinen joidenkin piikkieväisten kalojen selkäevän kanssa. Yleensä homologiat päätellään samankaltaisista aikuisiän rakenteista. Tässä tapauksessa aikuisiän rakenteet ovat hyvin erilaisia (imukuppi ja piikikäs selkäevä), joten niiden perusteella on melko vaikeaa päätellä homologiaa. Mutta silloin voidaan turvautua eliöiden varhaisvaiheiden vertailuun. Ja mikäli sieltä löytyy samankaltaisuuksia, niin ne ovat tietenkin homologisia, eli yhteisestä polveutumisesta johtuvia. Tämä sillä varauksella, että samankaltaisuuksien perusteella voidaan rakentaa evolutiivista sukulaisuutta kuvaava fylogeneettinen evoluutiopuu. Mikäli näin ei ole, niin silloin samankaltaisuudet todistavat vain sen, että ne voivat kehittyä täysin itsenäisesti. Evoluutioteoria kykenee siis selittämään kaikki havainnot. Aika harva tieteellinen teoria kykenee siihen!

Mutta mitä tekemistä eliön varhaisvaiheen kehityksellä on evoluution kanssa? Rekapitulaatio-oppi - yksilön kehitys kuvaa lajinkehitystä - on todettu mielikuvitukseksi (kts. esim. Björklund 2009: Evoluutiobiologia s. 148-149). Lajinkehityksen selittäminen eliön sikiö- tai toukka-asteen kehitysvaiheilla, on vain kehitysopillista mielikuvitustarinointia, eikä kokeellisiin havaintoihin perustuvaa tiedettä.




Lähde:

http://www.sci-news.com/biology/article00859.html

Kaksi eri matolajia, samanlaiset aivot ja 300 miljoonaa vuotta ikäeroa


Max Planck Instituutin tutkijat ovat havainneet, että kahdella eri lajia olevalla ja hyvin erilaista elämää viettävällä matolajilla on samanlaiset aivot. Evoluutioteorian mukaan lajien kehityshistoriaa erottaa 200 - 300 miljoonaa vuotta. Tutkimusraportti on julkaistu Cell-tiedelehdessä.

Ekologiset ja elämäntapaan liittyvät erot P. pacificus:n ja C. elegans:n välillä.(A) Idän kuoriainen Exomala orientalis on P. pacificus:n yleinen isäntäeläin.(B) P. pacificus on peto, joka syö muita sukkulamatoja. Kuvassa C. elegans on saaliina.(C ja D) Nomarski mikroskooppikuvissa C. elegans:n (C) ja P. pacificus:n (D) nielu, jossa näkyy niiden neuronisolujen sijainti ja muoto (interneuronit, I; liikeneuronit, M), nielun lihakset (pm), epidermiset (e), marginaaliset (mc), ja sylkirauhaset (g). Neuronit on piirretty punaisella ja muut solut sinisellä. Huomaa, että vatsan solut esiintyvät pareittain, paitsi I5. Näistä soluista vain vasemmalla puolella olevat on näkyvissä. Nielu jakautuu neljään osaan: runkoputki, keskionkalo, kannas ja terminaalionkalo. Sijaintiin ja muotoon perustuen neuronit ja nielun lihassolut ovat homologisia  P. pacificus:ssa ja C. elegans:ssa. C.elegans:lla on  terminaalionkalossa (terminal bulb) jauhin(nuoli), joka mekaanisesti hajottaa bakteerin (C). P. pacificus:lla jauhinta ei ole, mutta sillä saalistukseen sopiva hammas, jolla se voi avata saaliin (nuoli) (D). [Huom. Karvakuonon käännös saattaa sisältää anatomiaan liittyviä virheitä, kts. alkuperäinen ingressin linkistä]

Mikäli kahdella eläinlajilla on samanlaiset aivot, niin kuinka erilaisia ne voivat olla? Vastaus: Äärimmäisen erilaisia! Ralf Sommer kollegoineen Max Planck Instituutista ovat havainneet, että kahdella matolajilla (Caenorhabditis elegans ja Pristionchus pacificus) on täsmälleen samanlaiset neuronit, mutta niiden kytkennät ovat täysin erilaiset, mikä vuoksi lajit viettävät hyvin erilaista elämää. C. elegans syö bakteereita ja P. pacificus metsästää toisia matoja. Molemmilla lajeilla on 20 neuronin ryhmä, joka ohjaa niiden etupäätä.

Sommer havaitsi, että neuroniryhmät ovat samanlaiset. "Näiden lajien kehityshistoriaa erottaa 200 - 300 miljoonaa vuotta, mutta niillä on samanlaiset solut," hän sanoo. P. pacificus:lla on kuitenkin tiheämpi johdotus kuin C.elegansilla, jolloin neuronisignaalit kulkevat useampien solujen läpi, ennenkuin ne saavuttavat lihakset. Tämä viittaa siihen, että P.pacificus suorittaa monimutkaisempia motorisia toimintoja, sanoo Detlef Arendt Euroopan Molekyylibiologian Laboratoriosta (Heidelberg, Saksa).

Arendt uskoo, että saalistajat olivat ensimmäisiä eläimiä, joille kehittyi monimutkaiset aivot saaliin löytämiseksi ja sieppaamiseksi. Hän uskoo, että niiden aivojen kytkennät olivat joustavia, jolloin ne saattoivat vaihtaa kasvissyönnin metsästykseen.

Ralf Sommerin mukaan sukkulamato "C. elegans:n tunteminen tarjoaa paradigman vertailevalle biologialle. Sukkulamatojen monimuotoisuus tekee niistä kiinnostavia evolutiivisen kehitysbiologian tutkimuskohteita."
Viime vuosien aikana P. pacificus on ollut C. elegans:n vertailukohteena eli ns. satelliittina (satellite system).

DNA (SSU ja LSU rRNA ja RNA polymeraasi II) sekvensseihin perustuvan fylogeneettisen sukupuun mukaan  C.elegans ja P. pacificus kuuluvat eri haaraan, eivätkä olisi sen mukaan edes kovin läheistä sukua. Samaa voisi päätellä myös ko. sukkulamatojen sukupuolirauhasten rakenteesta. Kts. kuva alla.

Sukkulamatojen C. elegans ja P. Pacificus sukupuolirauhaset.

C. elegans ja P. pacificus voidaan samankaltaisuuksien ja erilaisuuksien perusteella sijoittaa hyvin erilaisiin kehitysopillista sukulaisuutta (polveutumista) kuvaaviin puihin. Kokonaan toinen kysymys on se, mitä tekemistä sillä on tieteen kanssa?



Lähteet:

http://www.newscientist.com/article/mg21729024.800-two-worms-same-brains--but-one-eats-the-other.html?cmpid=RSS|NSNS|2012-GLOBAL|online-news

http://www.sciencedirect.com/science/article/pii/S0092867412015000

http://www.wormbook.org/chapters/www_evoldevnematode/evoldevnematode.html